Vähän kallellaan

Olen välillä miettinyt, miksi kaikkia sairauksia ei kohdella samalla tavoin. Toisista vaivoista puhutaan ihan muuten vain työpaikan kahvipöydissä, silloinkin kun ei muuta puheenaihetta keksitä. Puhutaan, kuinka taas taitaa flunssa iskeä tai miten jälleen kolottaa selkää. Se on kai suomalaista smalltalkia.

Mutta miksi kaikesta ei puhuta? Harvemmin kahvipöytäkeskusteluissa tulee juttua siitä, kuinka masennus taas vaivaa ja mieli on maassa. Vaikka yleistähän se on, Suomessa masennuksen vuoksi ollaan sairauslomalla 2,5 miljoonaa päivää vuodessa. Oletko kuullut, että joku kertoisi työpaikan kahvipöydässä potevansa alkoholismia? Arvioiden mukaan noin 400 000 suomalaista, eli lähes 10 prosenttia kuitenkin sitä sairastaa.

Katsoin Yleltä loppukesällä elokuvan Kalteva torni. Elokuvassa pureudutaan ihmiselämään yleensä. Päähenkilö sairastaa skitsofreniaa ja naispääosan esittäjä on jonkin asteen alkoholisti. Muilla ei suurempia erityissairauksia näytä olevan. Päähenkilö Johannes Piipari elää elämäänsä mielisairaalassa ja sittemmin avokuntoutuksessa. Sairaus kulkee koko ajan Johanneksen mukana, mutta sairaus ei ole yhtä kuin Johannes Piipari. Tai toisin päin. Johannes Piipari on paljon muutakin kuin mielisairas. Hän on ihminen, aito ja todellinen. Johannes haaveilee matkustamisesta ja toteuttaakin sen. Matkan aikana Johannes kohtaa pelkonsa ja haurautensa. Onneksi hän tapaa ihmisiä, jotka ymmärtävät ja kohtaavat. Siinä kuvataan mielisairaan elämää käsinkosketeltavasti. Pelkojensa keskellä Johannes pelkää tekevänsä toiselle pahaa mutta todellisuudessa hän näyttääkin auttavan läheisiään kohtaamaan toisensa. Ja itsensä.

Miksi mielen sairauksia hävetään, miksi niistä ei puhuta avoimesti? Mielestäni siksi, että sillä leimataan ihminen niin helposti toisen luokan kansalaiseksi. Jos jonkun jalka on poikki, ei häntä kainalosauvojen vuoksi lopun elämää leimata invalidiksi. Mutta jos paljastuu, että ihminen sairastaa mielisairautta, leimataan henkilö helposti koko loppuelämäkseen mieleltään sairaaksi. Häntä ei oteta enää tosissaan. Häntä pidetään vainoharhaisena hupsuna tai vaihtoehtoisesti laiskana, jos ei masennukseltaan jaksa nousta sängystään ja toimia tehokkaasti.

Kuljen työni puolesta mielenterveyskuntoutujien kanssa myös asioimassa mm. kaupoissa. Lähes joka kauppareissu tunnen muiden asiakkaiden ja henkilökunnan kummeksuvat ja lähes syyttävät katseet jotka kohdistuvat näihin epävarmoihin ja hieman kömpelöihin asiakkaisiin. Silloin vaikkapa kun raha ei löydy lompakosta juuri sekunnilleen vaan siinä kestää hieman kauemmin.

Peitämmekö ennakkoluuloillamme omaa epävarmuuttamme? Emmekö me kaikki ole lopulta hieman kallellaan, kuin Pisan torni, kuitenkin vahvasti pystyssä pysyen. Vai onko niin miten seuraavassa kappaleessa, että talot ovat hieman kallellaan. Ja ehkä ihmisetkin niiden talojen sisällä.

Ohuesti tähän aiheeseen saattaisi tämäkin ajatustenvaihto liittyä.

Kommentit

  • Martti Markula

    Erinomainen kirjoitus. Työkeskuksessa pitkään esimiehenä toimineena olen saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, miten esim. mielen sairauksia sairastavia vierastetaan. Ja jos joskus on tämän leiman otsaansa saanut, ei edes lääkitys tai kuntoutuminen sitä poista. Mielen sairas on sairas ihmisten asenteissa koko ikänsä.
    Kirjoituksiasi lukiessa yllättyy positiivisesti myös siitä, että tekstisi on hyvää ja luettavaa suomea. Mielipidepalstoilla ja erityisesti sosiaalisessa mediassa törmää jatkuvasti kirjoituksiin, joissa akateemisen loppututkinnon suorittaneet kirjoittavat alkeellisia kielioppivirheitä viliseviä juttujaan. Tämä vaikuttaa lukijan mielipiteeseen: Vaikka kirjoitus sinänsä olii täyttä asiaa, virheet aiheuttavan skeptisyyttä kirjoittajan tiedoista tai älykkyydestä. Odotan lisää hyviä juttujasi.

    • Sanna Lukkarinen

      Kiitos kannustavasta kommentistasi Martti, kovasti lämmitti mieltä. Kirjoittaminen on minulle oikeastaan aika uusi juttu, en ole sitä paljon harrastanut. Virheitä tuntuu kyllä jäävän, juuri äsken yhden virheen kirjoituksestani huomasin ja korjasin :)
      En muistanutkaan että olet tehnyt työtä mielenterveyskuntoutujien parissa. Sitähän ollaan sitten vähän samalla alalla.

Jätä kommentti

*