Vanhusten ja vammaisten hoito

Viime kuukaudet ovat olleet ehkä yksi elämäni tärkeimmistä kouluista. Hyppäsin viime syksynä äitini rinnallekulkijaksi hänen nopeasti edenneen sairautensa vuoksi ja opin kaikenlaista sotesta, järjestelmästä yleensä, ihmisistä, elämästä ja kuolemasta.
Mitä jäi mieleen päällimmäiseksi? Ainakin nämä asiat.
Miten kaikkein heikoimmassa asemassa olevat, jotka eivät kykene hoitamaan asioitaan, eikä heillä ole ketään tukea kotijoukoista tai ystäväpiiristä, pystyvät ylipäätään selviytymään tässä järjestelmässä? Kuka ottaa heistä kopin? Kuka kulkee heidän rinnallaan?
Miten eri kuntien palvelut voivat olla niin erilaisia ja miten palveluiden soveltaminen poikkeaa niin eri tavoin eri puolilla Suomea ja alueellisestikin? Erityisesti olen suorastaan järkyttynyt siitä miten lakia ja ohjeita sovelletaan. Parasta oli, kun saman kunnan eri viranomaiset olivat eri mieltä siitä miten lakia sovelletaan ja soittaessani Aviin saadakseni lain soveltamisohjeen selvisi, että asiaa hoitavaa virkaa ei siellä ole edes täytettynä ja henkilö jolle asiat ehkä kuuluivat ei lukuisista soittopyynnöistäni ja soitoistani huolimatta vastannut saati sitten soittanut takaisin.
Miten paperit saatetaan täyttää ihan oman mielen mukaisesti. Miten kotipalvelulta lisää käyntiaikoja pyydettäessä tulee omaisen olla aktiivinen, että ylipäätään pääsee keskustelemaan tilanteesta ja oltava todella vaativa, että pääsee tapaamiseen mukaan. Ja sitten taistella sitä vastaan, että lähihoitaja kirjoittaa kuinka hän on huomannut, että sairaudessa ei ole kyse siitä mitä on sanottu vaan, että tässä on kyse toisesta sairaudesta. Haloo! Lääkärit tekevät diagnoosit ja niiden mukaan tulee toimia, eivät lähihoitajat tee diagnooseja tai sovella niitä oman näköisekseen.
Miten soitettaessa sairaalaan, kun ihminen ei pääse vessasta, koska jalat eivät kanna, ja pyydän lääkäriaikaa, puhelimeen vastataan, että mene nyt apteekkiin ja osta sitä tai tätä äläkä tule tänne. Siinä tilanteessa on jo niin pahalla päällä, että toteaa ettei hän tee diagnoosia vaan lääkäri ja minä tuon äitini sairaalaan, koska mielestäni hän sinne kuuluu. Ja niin kuului. Kotipalvelu oli käynyt edellisenä iltana nostamassa hänet ylös, kun hän oli kaatunut, mutta ei ollut toimittanut lääkäriin, eikä aamun kotipalvelu ollut vielä vaille 10 käynyt ollenkaan. Onneksi äiti pystyi soittamaan minulle, joka asun 25 km päässä, että tule auttamaan minua. Jos en olisi päässyt paikalle, mitä siellä olisi tapahtunut? Ja mitä monelle tapahtuu?
Äidin sairaus oli sellainen johon kuluu subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan. Mutta ei hänen kotikunnassaan. Kuten ei myöskään vapautusta hoitomaksuista jne, joita muissa kunnissa sovelletaan. Parasta oli kun sain päätöksen, että äitini kunnon nopea eteneminen ei johtunut tästä vakavasta kuolemaan johtavasta sairaudesta vaan vanhuudesta. Joten hoitomaksujen vapautusta ei siksi myönnetä. Siis huolimatta asetuksesta, diagnooseista, hoito-ohjeista ja todellisesta tilanteesta.
Ja kun tarvitaan palveluasumista, on oltava kykenevä huomaamaan, että lomakkeeseen tulee merkitä kunnallinen ja palveluseteli. Kun ne on laitettu, saattaa palveluasunnon saada. Tosin meillekin aluksi kerrottiin, että jonoa on seitsemän kuukautta. Onneksi kuitenkin saimme palvelusetelin ja äidin sitä kautta yksityiseen tehostettuun palveluasuntoon. Mutta mitä ihmettä, kaupungissa on seitsemän kuukauden jono ja 30 asunnon upouuteen hienoon palvelutaloon saadaan juuri ja juuri 10 asukasta. Virallista syytä en tiedä, mutta epäilen, että kaupunki ei anna palveluseteleitä eikä ohjaa hoivan tarvitsijoita yksityiselle puolelle, elleivät omaiset sitä vaatimalla vaadi. Nyt kaupunkiin valmistuu toinen yksityinen palvelutalo. Jaetaankohan siihen enemmän asiakkaita? Ja samaan aikaan kaupunki lakkauttaa ja vähentää kuntousosaston paikkoja, niin, että sairaalan eri osastoilla ja kotona odotellaan ei sairalakuntoisena mutta ei myöskään itsenäiseen asumiseen kyvykkäänä pääsyä palvelutaloon. Ja näistä tilanteistahan me lehdistä luemme.
Mutta hoiva, hoiva on aina lämmintä ja ihmistä kohtaavaa. Paitsi, että ihmisiä on aivan liian vähän, henkilökunta on ylikuormittunutta ja aikaa ei ole muuhun, kun välttämättömään. Lisäksi viriketoimintaa tai varsinaista kuntoutusta ei ehditä kehittämään tai toteuttamaan. Olen kuitenkin kiitollinen siitä miten ammattitaitoista ja osaavaa meidän hoitohenkilökuntamme on ja miten kauniisti he kohtaavat ihmisen hänen vaikeina aikoinaan.
Mitä pitäisi tehdä?
Ylle kirjoitin päällimmäisiä mietteitä kokemuksen kautta. Tuossa on vain pieni osa kaikesta kohtaamistamme asioista. Laadusta on kuitenkin sanottava, että kotipalvelu tarvitsee nopeasti kehittävää otetta, vammais- ja vanhuspalvelut on käytävä kriittisesti läpi ja niihin on tehtävä uudistuksia. Erikoissairaanhoito on aivan loistavaa, mutta paikallinen hoiva ei valitettavasti ole ajan tasalla, vaan sen laatu vaihtelee runsaasti, se tulee arvioida ja koko konseptin kehittäminen on välttämätöntä.
Kriittisestä kirjoituksestani huolimatta moni asia toimii, eikä kaikkea tarvitse muuttaa. Järjestelmän pyörittäjien on vain välttämätöntä katsoa asioita ihmisen näkökulmasta, joka tarkoittaa asiakkaiden ottamista mukaan kehittämiseen ja toiminnan uudistamiseen. Niin ja nopeasti on saatava lisää käsiä niin kotipalveluun kuin koko vanhus- ja vammaistyöhönkin.

Kommentit

  • Hoito

    Aivan juuri kuin kirjoitit homma toimii. Itse vaadin ja kysyin, ei vastausta eikä ilmoituksia mistään. Ei ensiavussa käynneistä eikä muustakaan. Kiireesti 10 minuuttia ruuat ja lääkkeet. Hoitajien vastuu päättyy, kun ovi suljetaan.

  • Lasten mummi

    Vanhukset jätetään mm. myös koteihinsa ilman ruokaa!!!

  • Omainen

    Tutulta tuntuu. Isäni hoidossa oli puutteita ja suoranaisia hoitovirheitä. Jos me omaiset emme olisi vaatineet ja ottaneet selvää asioista, mitään parannusta ei olisi tapahtunut. Terveydenhoidon tasosta ei pitäisi jo inhimillisyyden nimissä tinkiä. Kyllä päättäjätkin vanhenevat. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Jätä kommentti

*