Hiljaiset eurooppalaiset

Oltuani ensimmäisellä reissullani Amerikan Yhdysvalloissa törmäsin aika räikeästi ilmiöön jota kutsun “niputtamiseksi”. Niputtaminen perustuu ajattelumalliin jossa laaja ihmisryhmä niputetaan saman käsitteen alle. Me kaksi skandinaavia jotka yhdessä reissasimme olimme tietysti “Ne pohjoismaalaiset” tai jopa laajasti “Ne eurooppalaiset”.
Niputtaminen tuntuu yleensä perustuvan ihan silkkaan älylliseen laiskuuteen. On helpompaa ja nopeampaa iskeä ihmisen otsaan leima kuten “skandinaavi” jos hän ilmaisee arvomaailmaa joka tuntuu sopivan kuvaan. Oli kuitenkin kiva huomata kuinka moni oli jopa käynyt Pohjoismaissa, kertoili työmatkasta Helsinkiin tai lomasta Göteborgissa. Olin varautunut selittämään missä Suomi sijaitsee, tarvitsi tehdä se vain kerran…
Kirjoitin vuosia sitten blogin otsikolla “Se suomalainen tyttö” jossa ilmaisin närkästystäni hölmöihin stereotypioihin ja siihen kuinka vaikea ihmisten on usein nähdä ihminen persoonana. Nyt oli aika hämmentävää edustaa koko Eurooppaa. Välillä ihmiset ihan tosissaan puhuivat “euroopplaisesta käyttäytymisestä” joka näin eurooppalaisen näkökulmasta tuntuu kummalle: minut niputetaan samanlaiseksi unkarilaisen, puolalaisen, italialaisen ja kreikkalaisen kanssa. En tunnista itseäni kuvauksesta.
Tänään vietetään suomen kielen päivää ja asiaan vihkiytyneet voivat samalla juhlistaa myös Lönnrotin synttäreitä! Onnea suomen kaunis kieli sekä Kalevalan isäksikin tituleerattu Lönkka! En voinut olla yhdistämättä kieltä, identiteettiä ja kulttuuria samaan nippuun (I don´t practise what I preach, voisi nyt amerikkalaisittain sanoa!) ja mietin amerikkalaisraukkoja joilla ei ole edes omaa kieltä. On aika hassu ajatus että noin patrioottinen ja nationalistinen valtio oikeasti puhuu kieltä jonka nimikin jo sanoo että tämä on niiden englantilaisten kieli. Ja sitten se valtavan suuri vähemmistö espanjankielisiä on “maahanmuuttajia” vaikka espanjankielisiä kai ne oli suuri osa niidenkin paattien merimiehistä jotka itse Amerikan “löysi”…
Me suomalaiset olemme aika onnekkaita että hra Agricola kehitti kirjakielen, muuten voisi olla että meillä olisi kertakaikkisesti hankala ymmärtää toisiamme murteiden sekamelskassa. Nyt meillä on kutakuinkin sama kieli ja voimme hiljentyä ja vaieta sen äärellä ihan rauhassa. Kun on tarve, voi sanoa “No niin” tai “Jahas”.
Amerikkalaisten small talk kävi heti ensi päivinä hyvin, hyvin selväksi osaksi kulttuuria. Stereotypia että jenkkiläiset ovat avoimia ja pinnallisia kommunikaatiossaan vahvistui enemmän kuin olisin koskaan saattanut kuvitella, jopa siitä huolimatta että puolet matkastani olin retriitillä jossa kukaan n. 120 osaanottajasta ei puhunut seitsemään päivään!
Mutta kansalaisuudesta ja äidinkielestä huolimatta: mielenkiintoinen kokemus, olla hiljaa yhdessä. Kun viimeisenä iltana retiisissä luikautin laulun tuli meditaatiotyyny-naapurini äimänkäkenä sanomaan ettei tätä kyllä arvannut, “En minä olisi uskonut että sinulla on tuollainen ääni, tai että ylipäätään olisit ulkomaalainen”. Mitä hän ehkä koetti jollain tavalla sivistyneesti kertoa oli ettei kuvitellut minun olevan mitenkään erityinen. Ei tietenkään, enkä olekkaan. Siinä kai se koko hiljaisuuden ajatuskin. Jokainen voi hiljentyä omaan itseensä eikä tarvitse ajatella mitä muut ovat, mitä he edustavat.
Nokia kun aikoinaan mainosti “Jotta suomalaiset voisivat puhua enemmän”, tahtoisin muistuttaa että joskus turpa kiinni voi myös olla se parempi vaihtoehto. Ja sitten kun jollakin on tärkeää asiaa, on parasta unohtaa kielioppi ja keskittyä ihan vain kuuntelemiseen.

Jätä kommentti

*