Hyvänä kakkosena pieni Suomi

Euroviisujen semifinaalipäivänä oli Pertti Kurikan Nimipäivät Malmön paikallislehden kannessa. Hihkaisin kollegoita katsomaan ja kerroin ylpeänä miten loistava juttu tämä on: Suomi lähettää Euroviisuihin kehitysvammaisista kootun punk-yhtyeen! Kollegani naureskeli ja sanoi lakonisesti “Finland är så djärv!”. Tämän yhden sanan sisältöä on hieman hankala kääntää. “Djärv” on sekä rohkea että hieman uhkarohkea ja ylpeä, häpeilemätön ja röyhkeä.
Sitten hän jatkoi “Siitä hirviöorkesterista” ja heavy metallista, kuinka Suomi tuntuu tekevän aivan omat ratkaisunsa, häpeilemättömästi ja rohkeasti.
Niin totta. Siinä missä Euroviisut tuntuvat jo vuosia toistaneen hyvin samanlaisia kuvioita, on Suomi ilahduttavan usein ollut se maa, joka ei pärjää koska edustusviisu on aivan omassa luokassaan. Ei ole häpeä hävitä jos ei edes pelaa samoilla nappuilloilla.
Jotenkin tällaisissa pienissä hassuissa tilanteissa joilla ei loppujen lopuksi ole merkitystä minkäänlaiselle maailmanjärjestykselle, kokee jonkinlaista salakavalaa ylpeyttä suomalaisuudestaan. Se, pärjääkö kotimaa lätkässä/olympialaisissa/jossain laulukisassa, ei ole millään tavalla tärkeä asia, vaan kun se pieni ilo läikähtää sydämessaä jonkun sanoessa “Vitsi se Suomi on kyllä siisti maa”, huomaa että onhan sillä väliä.
Euroviisuissahan ei ole enää pitkään aikaan ollut kyse laulukilpailuista mutta mitä suuremassa määrin siitä, minkä kuvan jokainen valtio antaa ulospäin. Jos Suomi on aina se outolintu joka jää pisteittä tai vetää kerralla koko potin kotiin jollain kummalla hirviöorkesterilla, on Suomikuva mielestäni seuraavanlainen: Tämä on se hassu pieni kansa jonka kieltä ja sielunelämää ei voi käsittää. Ne tekee mitä lystää, ne ei välitä muiden mielipiteistä. Ne on rohkeita ja kokeilevia, kulkee omia teitään.
Tässä Suomi on mielestäni aina voittaja. Jos lopetetaan viisukeskustelu, ja mietitään suomikuvaa laajempana ilmiönä. Ei se ole vain nämä laulukisat jotka muokkaavat kuvaa kansasta, joka tekee ihan omia juttujaan. Äitiyspakkaus, Nokia, Angry Birds, Hanoi Rocks tai eukonkanto… Toistetaan viime päivinä tutuksi tullut lainaus: Hullu, hullumpi, Suomi.
Minun vaatimaton mielipiteeni on, että on paljon parempi tulla tunnetuksi kummajaisena joka päättää itse omat sääntönsä kuin olla väritön ja mauton tahdoton lahna joka seuraa virran mukana. Silloin on aina voittaja, omilla säännöillään. Jos Suomi ei tällä kertaa sattunut voittamaan, oli se minun kirjoissani ainakin hyvänä kakkosena.

Jätä kommentti

*