Tänään on Kalevalanpäivä ja suomalaisen kulttuuurin päivä mutta myös kansainvälinen jääkarhujenpäivä. En voi ola vetämättä pientä aasinsiltaa näiden kahden uhanalaisen lajin välillä. Jääkarhu elelee yhä pienenevillä jäämassoillaan yhä pienenevien lajitoveri-joukkojensa kanssa ja Suomi ja Suomen kansa hupenee ja murehtii matalaa syntyvyyttä. Tosi asiahan on ettei meidän kieltämme puhu tällä pallolla kovinkaan moni (Ensimmäisenä kielenään noin 5 miljoona suomalaista ja suurin ulkosuomalaisryhmä ruotsinsuomalaiset n. 200 000 – 300 000 henkeä, lisäksi pienet vähemmistöt esim. Norjassa ja Venäjällä) ja yhä alati muuttuvassa globalisoituvassa maailmassamme on vaikea sanoa, onko “suomalainen kulttuuri” kenties sadan vuoden päästä yhtä uhanalainen kuin nyt on jääkarhu. Lainausmerkit sanaparin “suomalainen kulttuuri” ympärille muuten ilmeistyivät siitä yksinkertaisesta syystä, että ajatus yhtenäiskulttuurista on kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Mutta Kalevalaan! En voi olla ajattelematta ensimmäistä omaa asuntoani, pientä yksiötä Kajaanin vanhimmassa kerrostalossa Sammonkadulla. Kuinkahan moni onkaan asustellut vaikkapa osoitteissa Ainonkadulla, Väinämöntiellä tai Kalevankadulla? Kalevalaiset henkilö- ja paikanimet ovat meille enemmän kun tuttuja. Tuntuu jotenkin turvalliselta ja jollain hassulla tavalla nousee joku ylpeys rintaan kun kansalliseeposta juhlitaan. Meidän kirja! Meidän laulut!

Ja kuitenkin tämä “me” on hyvin liukuva käsite ja itse opuskin Lönnrotin hieman väkivalloin kokoama ja osin itsekirjailema. Tämän päivän Hesarissa oli loistava klikkiotsikko “Hämmentävä venäläisväite: Elias Lönnrot palkattiin viemään Kalevala karjalaisilta ja nyt se pitää antaa takaisin” ja vähän sitä toisaalta naureskellessani tarttui nopeasti nauru kurkkuun tajuttuani ettei omastakaan mielestäni Kalevala ole koskaan ollut suomalainen vaan suomalais-karjalainen ja itämerensuomalainen teos.

”Ihmiset lauloivat, ja sitten Lönnrot kutoi niistä lauluista oman kokonaisuutensa”, Helsingin yliopiston folkloristiikan professori Lotte Tarkka selventää artikkelissa ja jatkaa:

”Kalevalan aineisto on sellaista kulttuuria, ettei se tunnista tai kuuntele rajoja. Se on itämerensuomalaista kulttuuria, ei mitenkään erityisesti suomalaista, eikä pelkästään karjalaistakaan, vaan samanlaista runoa on laulettu hyvin laajalla alueella.”

”Mutta ennen muuta se on eurooppalainen eepos”, Lotte Tarkka sanoo.

Mietin ruotsalaisressuja ja norjalaisparkoja, mahtaa ketuttaa kun puuttuu oma kansalliseepos! Islantilaisilla on Eddansa ja meillä Kalevala, mitä heillä on?
Hiihto ja viulupolskat… Surströmming ja nuuska.

Mutta jos oltaisiin nyt joviaaleja ja Lotte Tarkan sanoin heittäydyttäisiin eurooppalaisiksi, näinikään: se on Meidän yhteinen eepoksemme! Metsäsuomalaiset jotka ovat Norjassa jo ihan valtion tunnustama virallinen vähemmistö, ja joita Ruotsiin kulkeutui 1500 – 1600-luvuilla joidenkin laskujen mukaan jopa lähes kymmenentuhatta ovat meidän yhteinen liimamme jotka yhdistävät runolaulun, kalevalanmitan, Väinämöisen ja Sampo-tarinan sekä muut eepoksen tarinat. Kalevalan tarut ovat todellakin meidän yhteistä kulttuuriperimäämme! Jos haluaa mennä tarpeeksi tikulla kaivelemaan, voi alkaa vielä saivarrella Eddan runomitan ja kalevalanmitan yhteneväisyyksistä ja alkaa kutsua islantilaisia sukulaiskansaksi mutta jätettäkööt se toiseen kertaan (ja aiheesta kirjoittaminen sillä joka todella asiasta enemmän tietää!). Tänään suosittelen kalevalaisia juhlamenoja mm. hiihdon (kts. kohta “Hiiden hirven hiihdäntä”), oluenjuonnin (kts. kohta “Oluen synty”) sekä järveenloikkaamisen (kts. kohta “Aino”) merkeissä!

Tai sitten voi ottaa Kalevalan kauniiseen käteen (Huom! Alkusoinnullisuus! Kyllä, se oli tarkoituksellista!) ja loihe laulamahan, ihan siitä ensimmäiseltä sivulta vaan tuttuun tapaan ”Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi – lähteäni laulamahan, saa’ani sanelemahan”.

Koska se kaunis tosiasia mikä ihmisiltä vielä tänä päivänäkin tuppaa unohtumaan on, että Kalevala ON laulukirja. Säästä itsesi tylsältä lukuharrastukselta – pistä laulaen vaan!