Kansan edustaja

Tuli puhelu tuntemattomasta numerosta juuri kun olin uimakopissa kuivattelemassa saunan jälkeen. Iloinen naisääni kertoo edustavansa Malmön kaupunkia ja jotain kulttuuristipendistä ja monia sanoja jotain ja jotain… Hän puhui nopeasti ja käytti jotain minulle tuntematonta verbiä joka myöhemmin ilmeni sanaksi “myönnetty”. Olemme myöntäneet sinulle Malmön kaupungin kulttuuristipendin, onneksi olkoon.
Ensin nauroin, sitten kiittelin, nauroin lisää, kiittelin vielä useampaan otteeseen ja puhelun lopetettuani nauroin vielä hetken kunnes pääsi itku. Kun rakas ystäväni otti minut asian tiimoilta myöhemmin käsivarsilleen ja onnitteli jälleen kerran, huokaisi hän ääneen “En tajua. Ei kukaan muu kuin sinä voi masentua saatuaan Malmön kulttuuristipendin”.
Minusta tunnemylly oli hyvinkin looginen. Ensireaktio on riemu, vaan sitten tajuaa että tämän mukana tulee vastuu. Minä en edusta vain Oy Anna Fält AB:tä, minä edustan tässä yhteydessä myös kansanmuusikkoja, laulajia, ruotsinsuomalaisia, vähemmistökieliryhmää (kaikki lukijat eivät ehkä tiedä mutta suomalaiset ovat Ruotsin suurin “minoriteettikieliryhmä”), suomalais-ugrilaista lauluperinnettä… Se, mitä töitä teen näiden rahojen turvin, ei ole vain minun asiani.
Olin viikonloppuna konsertoimassa mahtavassa tapahtumassa jonka järjesti Ruotsinsuomalainen keskusliitto. Tuli mietittyä moneen kertaan kieltä, identiteettiä, ja sitä mihin ryhmään kuuluu. Olen huomannut niin monessa yhteydessä olevani “Se suomalainen artisti”. Kansanmusiikin parissa edustan automaattisesti omaa perinnettäni siinä missä näiden tapahtumien, festivaalien ja klubien muut artistit edustavat omiaan. Tämä on minun kunniatehtäväni, ajattelen. Jos teen tämän hyvin, saavat kaikki nämä kuulijat hyvän kuvan tästä musiikista joka on minulle niin rakasta.
Kun ystäväni ihmetteli murehtimistani, aloin vasta myöhemmin miettiä, josko hän ymmärsi sanani väärin, ja ajatteli että pelkään etten olisi tämän tunnustuksen arvoinen. Minä luotan että ihmiset jotka ovat tehneet valinnat, ovat tehneet ne parhaimpansa mukaan. He valitsivat minut enkä suoraan sanoen tiedä miksi, mutta en missään nimessä pelkää, että tekisin työni huonosti. Päinvastoin. Paineet tulevat tunteesta, että se pitää tehdä entistä paremmin koska niin moni sanoo tuollaisella virallisella tavalla “Me luotamme sinuun”. Nöyryys, sitä sanaa toistelen nyt mielessäni.
Kaverini Sergey on yksi stipendiaateista, ainoa elokuva-alan palkittu. Hän oli mainittunut hakemuksessaan haluavansa jatkaa työskentelyään maahanmuuttaja-näkökulmasta, kertoa miten hankalaa on tulla kielitaidottomana uusiin ympyröihin ja alkaa luoda uraa. Meillä on tapana vitsailla suomalais-ugrilaisesta mielenlaadusta, minulla ja venäläisellä Sergeyllä. Että olemme vähän outolintuja täällä iloluonteisten ruotsalaisten seassa… Stereotypioita kaikki tyynni, ja ehkä huono vitsi, mutta totta toinen puoli. Ihminen on aina jollain tavalla oman kansansa edustaja. Kun suomalainen vetää räkäkännit Virossa tai Mallorcalla, saavat paikalliset aika helposti sadan tapauksen jälkeen ikävän Suomi-kuvan, vaikka sadattuhannet suomalaiset eivät ryyppääkkään holtittomasti. Jos yksi turkkilainen on ollut kaverille huono poikaystävä tai yksi puolituttu somali ollut työtävieroksuva, jää ikävän moni kiinni mielikuvaan “tuommosiahan ne on…”
Paino harteillani kasvaa mitä enemmän asiaa mietin. Minun pitää olla hyvä Suomi-kuva, minun pitää laulaa paremmin kuin vieressä seisovan ruotsalaisen pärjätäkseni näillä markkinoilla. Minun ristiretkeni on tolkuttaa ympäri tätä maata että nämä suomalaiset kansanlauluthan ovat kuuminsta hottia ja maailman siistein juttu, ettekö te nyt tajua!
Välillä tällaisella ristiretkellä oleminen tuntuu kovin yksinäiseltä. Sitten joku instituutio kurottaa kätensä ja sanoo “Hyvin sä vedät” ja antaa vieläpä setelitukon taskuun. Inhottavaahan se on että tässä maailmanjärjestyksessä se on usein raha joka ratkaisee, mutta usein se on konkreettinen ja suuresti arvostettu tapa pistää tekijää taas pari askelta eteenpäin omalla henkilökohtaisella ristiretkellään.

Mutta taiteen ihanin puoli on tietenkin sen tapa vaikuttaa ihmisiin. Se, että meitä on täällä kiertämässä ja luomassa monenlaisia osaajia, antaa niin paljon niin monelle, etteivät ne rahat jää minun taskuuni. Ne valukoon sävelinä kuulijoiden korviin.

Kommentit

  • Kalle

    Tää hävisi jonnekin sähkökatkojen hämärään.
    Ehkä tiedät mistä puhun ilman taitavia kommervenkkejäkin.
    – Siis. Älä koskaan tunne huonoa omaatuntoa saaduista tunnustuksista. Tee se mikä itsestäsi tuntuu tärkeältä. Sillä pärjää. Näissä maissa. Ehkä muissakin?

    • Anna Fält

      En missään nimessä koe huonoa omatuntoa – kunhan mietiskelen näitä vastuukysymyksiä. Kuten sanottua, uskon että valinnan tehneet ovat tehneet valintansa harkitusti ja minä kiitän ja kumarran nöyrästi mutta en nöyristellen! :)

Jätä kommentti

*