Vuoden viimeisenä päivänä pakkasin muuttokuormani, vetelin aamuvarhain pakkasessa matkalaukut ylämäkeen soran kirskuessa pyörien alla. Seisoin hikisenä bussipysäkillä ja hyvästelin Tukholman. Niin monta kertaa kun viimeisen neljän kuukauden aikana olikin tullut haukuttua kyseistä kaupunkiä, tunsin pientä haikeutta. Sinne jäi Södermalmin koti.
Seuraavan vuoden kolmantena päivänä oli rakettien jämät vielä Malmön katujen varsilla ja muuttokuormani lisinyt yhdellä rinkalla ja yhdellä muulilla. Muulin idea oli tuo extralaukku. Koska muuttaisin kalustamattomaan yksiöön sunnuntai-päivänä, tulisin ensimmäisestä illasta aika kolkko jos ei mukaan pakattaisi jo Malmössa paria välttämätöntä kirppari-ostosta: peitot, kahvelit ja lautaset, teepannu ja mitä siinä nyt olikaan, pakollisia. Tällaista mitkä ei minun kahden matkalaukun elämäntyyliini mahtuneet mutta jotka Muuli lupasi kantaa.
Ja jo neljäntenä päivänä olin treeneissä 17-päisen orkesterin kanssa ja jokunen päivä myöhemmin kiertueella. Tasan viikkoa myöhemmin makasin aikuiselämäni pahimmassa kuumetaudissa miettien onkohan kehossani yhtään lihasta johon ei särkisi.
Nyt kun tätä vuotta on kulunut jo lähes kokonainen kuukausi, kiertueen biisit ei soi enää lakkaamattomana kiertona aivoissa ja kuumehourailu on vaihtunut raivoisaa yskään, huomaan ajankulun. Oliko joskus joku joulukin?! Joskus sata vuotta sitten…
Viikon sängynpohjalla ja oman mieleni pohjamudissa ryvettyäni istun jälleen junassa välillä Malmö-Esbjerg. Vanha koti – Uusi koti.
On kumma tunne palata kotiin kun on hirvittävän intensiivisen rundin jälkeen ikävöinyt Omaa Tilaa, haaveillut omasta sängystä ja itse valituista vessa-, ja ruoka-ajoista. Sitten naurattaa ajatus ettei sänky ole oma vaan lainassa, ei itse asiassa edes sänky vaan vuodesohva ja että se sijaitsee maassa ja kaupungissa johon minulla ei nyt noin ihan vielä tasan viikon asumisen jälkeen ehtinyt muodostua sidettä. Nyt siis palaan kotiini josta tulee kotini kunhan tässä ehdin siellä joskus viettää aikaa.
Tuntui hassulta jättää Malmö joka on mielessäni vieläkin kotikaupunkini vaikken ole asunut siellä sitten kesäkuun. Ihan kuin junalle jalat vetelänä flunssasta olisi yhtä äkkiä muistanut “Ai niiiin, mähän asun Tanskassa!”. Piti kelata ajatuksia taaksepäin pari varvia: olit siis lomalla, sit olit treeneissä ja kiertueella, sit päädyit Malmöön sairasvuoteeseen kun ei kunto kestänyt kotimatkaa Tanskan Länsi-rannikolle saakka Roskildesta. Niinhän se meni!
Ja nyt olen tässä. Kotimatkalla jälleen. Jotenkin tuntuu että sitä on kotimatkalla jatkuvasti. Kun puolitoista kuukautta sitten istuin lentokoneessa Suomeen, kun hieman sen jälkeen istuin VR:n kyydissä Savoon mutta myös kun istuin viikkoa myöhemmin matkall Tukholmaan viralliseen asuinosoitteeseeni ja siellä odottavan kämppikseni luo. Kun viimein olin Malmön Möllevångissa tuona vuoden viimeisenä päivänä. Kun istuin junassa Esbjergiin jännittäen näyttääkö uusi koti erilaiselta kuin kuvissa. Jopa silloin kun se uusi koti parin päivän asumisen jälkeen oli tapiseerattu omilla rakkailla kuvilla ja korteilla ja tuntui jotakuinkin omalta, olin yhä vaan matkalla. Enhän minä tänne jää, minä tiedän. Minä opiskelen täällä kesäkuuhun saakka, sen maisteriopintoni vaativat ja tarjoavat.
Nyt olen tässä ja ikävöin pientä opiskeljayksiötäni jonka askeettinen yhden sänkyn sisustus ja roskakatos-näköala ovat tämänhetkinen kotini.