Suomi rakastaa kylähullujaan, sanotaan. Väittäisin kyllä vahvasti että lähes kaikki rakastavat kylähullujaan, enemmän tai vähemmän. Tai ainakin rakastaa vihata heitä.

Se että joku on niin hemmetin outside-the-box, se erilainen, se outo, antaa arkeemme aivan valtavan ihanaa lisäväriä!

Meillä on Malmössa yksi täydellisesti kylähullun leimaa ihkaeläväksi elävä tyyppi, ns. “Pyöräilijä”. Pyöräilijän tulon kuulee jo kauan ennen hänen näkemistään, ihan siitä yksinkertaisesta syystä että hänen pyörässään on kajarit joista hän aina soittaa kaikenlaista populaarimusiikkia: kaikkien tuntemia super hittejä vuosikymmeniltä. Mutta ääni ei kuitenkaan ole se eniten huomiota herättävä asia tässä herrasmiehessä vaan visuaalinen ilme: Polkupyörän päälle on on aina viritetty sateenvarjo jonka alla erittäin värikkäästi pukeutuva miekkosemme hitaasti ja nautiskellen polkee ympäri kaupunkia levittäen sekä popmusiikin että kylähulluuden ilosanomaa. Värikästä elämää, hän tuntuu huutavan kaikille. Iloa päivään, kuuluu sanaton viesti.

Kylähullu voi myös olla hiljainen tarkkailija, hän joka istuu aika jossain kadunkulmassa patseeraamassa ja kaikki vaan jotenkin tietävät että siellähän sen aina löytää. Minua tervehtii aina espanjaksi vanha parrakas ja päivittynyt mies joka tapaa hengailla Malmön Triangelin eli ydinkeskustan tuntumassa. Muistan yhä kun hän ensi kertoja joskus vuonna 2010 sanoi “Hola” ja minua pelotti tuntematon mies joka yritti ottaa kontaktia. Sittemmin suhteemme on edennyt tasolle “Joskus hän latelee monia lauseita minulle tuntematonta espanjaa, minä kävelen ohi ja hymyilen”. En vieä tähän päivään saakka tiedä, tervehtiikö hän kaikkia, tunteeko hän mielestään minut jostain vai haluaako hän aina jostain syystä juttusille juuri minun kanssani mutta siinä on jotain tuttua ja turvallista kun kohtaa “oman kylän kylähullun” siinä samaisessa kadunkulmassa.

Niinkuin lapsuuden Iisalmi ja kuuluisa “Pottu-Paavo”! Jotain merkityksellistä siinä oli että pystyi jakamaan jonkun sukupolvikokemuksen muiden kanssa. Me kaikki saman kaupungin asukkaan jotenkin saamme olla mukana jossain yhteisessä.

Aina kun joku pistää silmään ja nousee esiin, saamme ikäänkuin muistutuksen siitä miten kamalaa olisi jos kaikki olisivat samankaltaisia. Aina kun erilainen pelottaa tai kummastuttaa taikka eriävä mielipide ketuttaa, voi muistuttaa itseään siitä mikä väriläikkä elämään onkaan että olemme niin ihanasti erilaisia!