Lasten suusta

Olin viime syksynä kaksi kuukautta kiertueella lastenteatteriesityksen parissa Sörmlandin alueen ala-kouluissa ja pari viikkoa sitten oli sitten tältä erää viimeinen kiertuerupeama. Ehdottomasti yksi kivoimpia töitä mitä minulla on ikinä ollut, tulee kyllä ikävä! Lapsiyleisö on yksi arvaamattomimpia, jännittävimpiä ja antoisampia mitä voi muusikko toivoa, koskaan ei tiedä mitä tapahtuu.

On ollut pienten esikoululaisten ryhmiä joissa ei ihan vielä pysytä mukana teatterin juonessa muta sitäkin innokkaammin taputetaan mukana tai kommentoidaan välissä kovaäänisesti näyttelijälle esityksen tapahtumia. On ollut vanhempien 11-12 -vuotiaiden ryhmiä joista puolella on jo muotivaatteet, meikkiä, kännykkä ja sellainen “tää on ihan tyhmää” -asenne jotka täytyy vain voittaa puolelleen aitoudella ja innostuksella (on ollut suloista nähdä miten nämä esiteinitkin yleensä lopulta sulavat ja ovat lopuksi tosi mukana tarinassa ja antavat raikuvat aplodit ja kiittelevät kovasti).

On ollut kouluja joissa huomaa että joka luokka on hyvin käyttäytyviä ja hiljaisia, ja opettajilla on hyvä kontakti oppilaisiin. Yhdessä koulussa oli taas tällainen häirikköpari joka oli terrorisoinnut koko koulua jo vuosia: nämä kaksi kymmenvuotiasta onnistuivat lähes pilaamaan kaksi esitystä kymmeniltä lapsilta omalla keskittymiskyvyn puutteellaan. Välillä he löivät opettajaa, välillä heittelivät palloilla, välillä vaan mölysivät. Saimme jälkikäteen kuulla että koko koulu opettajia myöten pelkää näitä kahta sankaria joita kukaan ei saa kuriin. Sääliksi käy lapsiparkoja, eihän kukaan silkkaa pahuuttaan käyttäydy törkeästi vaan varmasti heillä on molemmilla vaan tosi paha olla…

Yksi hauska ilmiö on aina esityksen jälkeen pitämämme pieni keskustelutuokio, siellä kun aina toistuvat hyvin samanlaiset asiat, olivatpa lapset sitten maalais- tai kaupunkikoulusta, isosta tai pienestä, esikoululaisia tai hieman vanhempia. Samat kommentit toistuvat usein: Moni ilmoittaa haluavansa tulevaisuudessa tehdä töitä teatterin parissa, moni haluaa kertoa lemmikeistään tai lempieläimistään, erittäin monella on suomalaisia sukulaisia (varsinkin lause “Minun mummo on suomalainen” on kuultu lukemattomia kertoja) ja usein on tärkeää päästä kertomaan oma nimi. Hyvin usein jonkun toisen kaveri heiluttaa hurjasti kättä ja haluaa ujomman tyypin puolesta ilmoittaa että tällä mun kaverilla olis myös kysymys.

Tietyt kysymykset toistuvat viikko viikon jälkeen:

Oletteko te tunnettuja/julkkiksia? Kuinka kauan olette tanssineet/laulaneet/soittaneet? Miksi te teitte tällaisen esityksen (kysymys joka herättää helposti hyvin filosofisen pohdiskelun maailman tärkeimmistä teemoista kuten halista ilmaista itseään ja tehdä työtä jota rakastaa)?

Ehdottomasti kysytyimmät ovat:
– Minkä ikäisiä te olette?
– Kuinka kauan olette harjoitelleet tätä esitystä?
– Miten te tunnette toisenne/Miten kauan olette tunteneet?

Välillä meinasi tulla kyllä laulajalla tippa linssiin kun esityksen ja aplodien jälkeen ei kerennyt kissaa sanoa kun yhtä äkkiä olikin syli täynnä pienokaisia jotka riensivät niin kiireellä halaamaan ettei korona-pelossakaan ehtinyt kieltää. Meille oli järjestäjien tahoilta tiukasti sanottu että lapsiin pitää sitten olla etäisyyttä ja ei saa koskea, vielä on tällaiset pandemia-ajat tässä. Mutta sitäpä nämä pienet eivät siinä innoissaan aina muistaneet. Harvoin saa sellaisen palautteen keikkojen jälkeen että yhtä aikaa on sekunnin murto-osassa ehtinyt halaamaan tusina tyyppiä. Kyllähän se joka kerta mieltä ja sydäntä lämmitti.