Maailma sanoo piip piip tuut kilinkolin

Muuttokuorma osa 1

Olen muuttanut kaupunginosaan jota kutsutaan leikkisästi Sovstaden:iksi, nukkumakaupunki. Olemme 5 min kävelymatkan päässä Tukholman Södermalmin keskiöstä jossa shoppaillaan, bailataan, juhlitaan, ryypätään, leikitään, ajellaan autoilla ja tunnelbanalla sekä pyöräillään kuin hullut, ja kuitenkin meidän nurkallamme on hipihiljaista. Tämä kortteli ja meidän talomme on kuin kummallinen ihana keidas kaaoksen keskellä.

Kun mieheni ensi kertaa viitisen kuukautta siten varovaisesti kysyi josko haluaisin joku päivä asua hänen kämpässään, tiesi hän lähtökohdat: Anna vihaa Tukholmaa, ei ikimaailmassa halua muuttaa pois Malmösta, ja on aistiyliherkkä ressu jonka pääkoppa ei kertakaikkisesti kestä suurkaupunkeja, liikennettä, ihmismassoja eikä varsinkaan tunnelbanassa matkustamista. Tai näin siis luulimme. Ihmisillä on usein erilaisia kuvitelmia itsestään ja muista. “Näin se vaan on”, me toteamme ilman että ottaisimme edes harkintaan vaihtoehdon ettei se ehkä olekaan.

Seisoessani ensi kertaa mieheni eteisen puulattialla totesin mielessäni olevani kotona. On valoa, tilaa ja hiljaisuus. Niin vähän on se mitä tarvitsen ja kuitenkaan nämä toiveet eivät olleet edellisissä kodeissani täyttyneet – eivät moneen vuoteen….

Kuitenkin, tapa jolla yhteiskuntamme on rakennettu tuntuu aika selkeästi kertovan meille että kaupunkilaisten on vaan siedettävä melua. Aina jossain joku poraa ja joku piippaa, lentokone lentää pään ylitse samalla kun roska-auto rumisee ja bussit tuuttaa. Minulle tuntuu todella kummalliselta ettei kukaan tunnu edes kyseenalaistavan tätä.

Ihmiskehosta ja ihmismielestä mitään tietäville tuntuu olevan selvää että melu on ihan fyysisestikin pahasta, että ihminen tarvitsee hiljaisuutta pysyäkseen terveenä. Tämä koetetaan esimerkiksi ottaa huomioon modernissa kaupunki -, ja asuntosuunnittelussa: ei liian monta ikkunaa kadun puolelle, äänieristykset ikkunoihin, meluaidat teiden varsille jne. Ja kuitenkin arkemme tuntuu täyttyvän äänistä jotka pienen pienillä muutoksilla saisi miellyttävämmiksi mutta jotka karjuvat korviimme hirvittävällä desibelillä ja taajuudella kenenkään juuri välittämättä.

Mietin usein Steve Jobsia ja iPhonen kehitystä. Kun pari vuotta sitten luin Jobsin elämänkerran, ymmärsin ensimmäistä kertaa millainen merkitys designilla voi olla jokapäiväiseen hyvinvointiin: hänelle oli ensisijaisen tärkeää että kaikki puhelimen äänet olivat miellyttäviä. Ainakin minun korvaani ne myös ovat.

En voi olla miettimättä kaikkia niitä auton peruutusääniä tai kahviloiden sisustuskankaita joita voisi hieman justeerata niin että ympäristö olisi korvalle mieluisa. Miten moneen vehkeeseen voisi lisätä jonkinlaisen äänenvaimentimen niin ettei koko ympärillä oleva kortteli heräisi yhden ihmisen liikkeisiin. Meidän asuntomme molemmin puolin on remontoitu koko kesän: eteläisen ikkunan alla on kaivinkone ja pohjoisessa porakone mutta hyvät ikkunat takaavat kuitenkin sisätiloissa rauhan. Suuri kiitos siitä!

Tässähän on kyse huomioonottamisesta. Jos jakaa asuinalueensa miljoonan muun kanssa, pitää kaikkien sopeutua. Minä olen totutellut meluun, minun on ollut pakko. Tai niin olen luullut. Nyt huomaan ettei se ollutkaan pakko. Voin pitää kakun ja syödä. Voin asua keskellä kaupunkia ja pitää myös rauhan.

Jätä kommentti

*