Maalainen gaalassa

Ruotsin kansanmusiikki- ja maailmanmusiikkiympyrät ovat luonnollisesti jo suuremman asukasluvun ansiosta isommat kuin Suomen. Kuitenkaan suuri yleisö ja media ei tunnu aina olevan niin innostunut polskasta tai pelimanneista (kuva kansanmusiikista ikävä kyllä tuntuu yhä olevan näin pieni ja väritön) vaan porukka tuntuu pyörivän piiriä omissa ympyröissään. Tähän haluttiin muutos, kansanmusiikkille näkyvyyttä ja kuuluvuutta, ja näin perustettiin 2010 suuroperaatio joka kantaa nimeä Folk-&Världsmusikgala. Ajatuksena oli että kun alan huiput kokoontuvat, eivät pelkästään illan palkintojenjako-gaalaan, vaan kymmeniin oheistapahtumiin konserteista seminaareihin ja kursseihin, saa ala näkyvyyttä myös valtamediassa. Gaala muuttaa vuosittain ja kerää katsojia ja kokijoita ympäri maata. Nyt näytetään ulospäin että täällä osataan!
Minä olen vähän maalainen. Tai ei, olen Todella maalainen ja tunnen itseni aina hieman epämukavaksi tilanteissa jotka vaativat jotain seuraavista: meikkaaminen, hiustenkähertäminen, juhlavaatteiden hankinta, minglailu/seurustelu/small talk jonkinlaisessa verkostoitumistarkoituksessa, asiallinen/juhlallinen käytös. Onneksi nyt puhumme kansanmusiikkigaalasta, tiedän tuntevani oloni kotoiseksi ja turvalliseksi omieni joukossa. Ja kuitenkin, kun minut saavutti sähköposti “Onneksi olkoon – Sinä olet yksi palkintoehdokkaista” oli ensi ajatus tietenkin huutaa ilosta ja heti seuraava “MitäpistänpäällemitensielläosaaollaAPUA”.
Esityksemme ¡RÅ! ei tullut valituksi voittajaksi. Jollain hassulla tavalla olin valtavan helpottunut kun tajusin ettei minun tarvitse yrittää könytä valtavan konserttihallin etupenkistä lavalle, vastaanottaa pystiä (todennäköisesti itkien ja nauraen ilosta ja kauhusta yhtä aikaa) ja koettaa olla edustava. Jäin miettimään valtavasti kaikkea tämän sekä edellisten kahden kokoemani gaalan vaatetuksen, kiitospuheiden ja musiikkiesitysten kirjoa. Mitä se tarkoittaa että tällainen maanläheisyydestä ja aitoudesta, juurista ja pienistä piireistään tunnettu musiikkigenre laitetaan tällaiseen yhteyteen?
Jollain tavalla on upeaa saada kerrankin kokea sellaista gaalahumua, oli hurjan hauskaa saada juoda shamppanjaa keskellä päivää, yöpyä luksushotellissa ja loppujen lopuksi, jopa meikata ja laittaa se tukka (vaikka lopputuloksesta voisi asiaa osaava sanoa yhtä jos toista, avecini voi todistaa hotellin WC:n peilin edestä kuuluneen laaja kirjo suomalaisia kirosanoja). Toisaalta kärsin hieman huonosta omatunnosta miettiessäni onko tämä kaikki todella tarpeellista? Tätäkö me haluamme? Että kansanmusiikki nostetaan esille valtamedian ehdoilla, että se on tärkeää mikä loistaa kultana, se on merkityksellistä mikä on isolla rahalla tehtyä?
Keskustelin aamiaisella kahden tuottajan kanssa joiden mielestä oli häpeällistä kuinka edellisvuoden gaalajuontajien asut olivat niin arkiset. Minusta se oli ollut ihanaa. Sanoin tykänneeni heidän luonnollisesta, helpostilähestyttävästä tyylistään ja nämä kaksi huutivat “Mutta se on GAALA!”. Minun teki mieli lisätä “kansan – ja maailmanmusiikin gaala”, alleviivatakseni, että näiden alojen kirjo on laaja, kai sinne sopisi myös juontaja jolla on farkut jalassa. Jätin sanomatta.
Toisaalta on hienoa että keskelle talvea järjestetään tapahtuma “jonne tulee kaikki”, että ala kokoontuu ja heitä jotka ovat tehneet hyvää työtä, muistetaan palkinnoin. Kuitenkin tuntuu, ettei tavoitetta suuren yleisön saavuttamisesta olla saavutettu. Radion suora lähetys on aika pieni lohtu, radio tuskin on enää se media mitä kautta sanaa levitetään… Ja vaikka tavoitettaisiin miljoona kuulijaa, eivät ne näe onko juontajalla päällä kansallispuku vai pitsinen prinsessamekko. Se kaikki kimallus tuntuu aika…nyt seuraa kaksoismerkitys: ulkokultaiselta.
Suomessakin kysellään pienin väliajoin, tarvitsisiko Suomen kansanmusiikkielämä oman gaalansa. Miksipä ei, mutta silloin täytyy miettiä tarkkaan, ketä se palvelee, kenelle se järjestetään?
Minä huomasin gaalan jälkimainingeissa taas suomalaisuuteni, tuntui jotenkin tosi ruotsalaiselta jutulta kaikki se kulta ja kimallus. Jotenkin näin silmissäni että suomalasessa gaalassa istuisi partasuu ukko ja laulaisi vartin mittaisen runolaulun, sitten tulisi pillipiipari soittelemaan vartin mittaisen paimensoiton. Sepäs se vasta olisikin jotakin!
Toivon hartaasti olleeni jonkilainen edustaja tuollaiselle suomalaiselle esteetikalle. Ainoana suomalaisena artistina näissä bileissä tunsin vaativan taakan harteillani: sinä edustat nyt, et vain itseäsi ja esitystäsi vaan musiikkia jota rakastat. Kyllä siellä moni sai ensikosketuksen kalevalaiseen runolauluun keskellä gaalahumua. Sen ansiosta voin sanoa minun työni on tehty ja palata Malmön arkeen, kumikenkiin, tiskivuoriin ja reikäisiin kotikalsareihin.

Jätä kommentti

*