Olin pohjoismaiden suurimassa kansanmusiikin messutapahtumassa, Oslon Folklarmissa jossa alan ammattilaiset kohtaavat konserttien, palkintogaalan ja seminaarien tiimellyksessä, artistit metsästävät keikkamyyjiä ja keikkamyyjät niitä tulevaisuuden kovimpia artisteja. Koska kyseessä on selkeästi kaupallinen tapahtuma ja fokus on paljolti markkinoinnissa ja maailmanmusiikinkentän bisneksessä, voi välillä koko hulina käydä raskaaksi.
Koska työskenellään juuri kansanmuusikin parissa, on tilanne kuitenkin koko ajan aivan eri tavalla aitoa ja maanläheistä verrattuna varmasti hyvin moneen muuhun bisnekseen. Me olemme pieni perhe, me perinnemusiikin parissa liikkuvat. Meillä on yhteinen rakkaus, oma traditiomme, ja se yhdistää meitä valtioidenrajojen ylitse.
Aina kansainvälisissä yhteyksissä työskennellessä törmään hauskaan pieneen ilmiöön jos paikalla on lisäkseni muitakin suomalaisia. Me hakeudumme yhteen. Miten nopeasti syntyy “Folkelarm suomalaisdelegaatio”, se turva kun saa puhua hetken suomea ja voi heitellä huolettomasti kulttuuriviittauksia. Vaikka ihmisiä ei entuudestaan tunne, heittäytyy jossain vaiheessa heidän seuraansa kuin hukkuva poijuun “sinäkii oot Suomesta!”.
Se kansainvälinen kansanmusiikkiperhe on ihana ja rakas mutta silloin kun tarvitsee hetken huilia, huomaa aina palavaansa maanmiehen viereen, sanovansa terve tai moi sen hej:n tai hey:n sijaan. Hartiat laskeutuvat sentin kun saa taas asettaa aivot Suomi-kanavalle.
Eivät suomalaiset tässä tietenkään ole mikään erityistapaus. Samalla tavalla kansainvälisillä festivaaleilla näkee aina pieniä ruotsalais- tai norjalais -keskittymiä jotka vapautuvat hetkisen toistensa tutussa seurassa. Ja samalla tavalla huomaan hakeutuvani ruotsalaisten pariin vaikkapa niillä Tanskan ja Islannin festivaaleille joilla olen se ainoa suomalainen. Ruotsalaiset ovat “melkein maanmiehiä”, me asumme samassa maassa ja puhumme samaa kieltä, vaikkä minun kansallisuuteni onkin yhä synnyinmaan kirjoissa ja kansissa.
Pistää miettimään kuinka onnellisessa asemassa sitä on, ihminen jolla on juuret ja jolla on yhteisö. Miten moneen perheeseen sitä kuuluukaan kun voi kiertää ympäri maailmaa tuntemassa itsensä kotoisaksi niin monessa yhteydessä. Jos en työskentelisi kansanmusiikin parissa, olisinko osa vaikkapa hieroja-, tai kaupankassa -yhteisöä vai onko tämä sellainen ammatin lisäarvo jota ei kaikista töistä saakaan? Jos en puhuisi vieraita kieliä, tarttuisinko tiukemmin niihin suomalaisiin ulkomailla ollessani vai pysyisinkö tiiviisti kotona peläten kaikkia ulkomaalaisia? Ja missä vaiheessa sitä ehkä muodostaisi itselleen sellainen ruotsinsuomalais-identiteetin että tuntisi itsensä yhtä kotoisaksi sekä suomalais- että ruotsalais-yhteyksissä, vai tapahtuuko se koskaan?