Sain viime viikolla sähköpostin jonka otsikkorivillä luki ruotsiksi “Kuuhullu”. Tämä mies, jota en tunne, halusi kertoa minulle erinäisin sanankääntein että olen seksikäs ja tunsi ilmeisesti jonkinlaiseksi oikeudeksi ja velvollisuudekseen kuvailla mitkä asiat kehossani miellyttävät hänen silmäänsä erityisen paljon.
Oksetti.
Pomppasin ylös sohvalta jossa pitkän työpäivän uuvuttamana makasin ja huusin ääneen. Keskellä kuuminta #metoo -kampanjan mediavellontaa joku vielä viitsii käyttää aikaansa minun nimeni googlettamiseen ja sähköpostiviestin runoilemiseen. Kuten niin monta kertaa aiemmin, olin taas pelkkä esine tarkoitettu jonkun silmille, vapaana arvostelulle ja mielipiteille. Minä en ollut oman itseni, minulla ei ollut rajoja, kuka vain saattoi hypätä minun tilaani antamaan palautetta ulkonäöstäni.
Usko ihmiskuntaan meinasi loppua siinä vaiheessa kun saman vuorokauden sisällä tuli vielä Facebookiin kymmenkunta viestiä toiselta henkilökohtaisia rajoja ymmärtämättömältä yksilöltä joka koki myös asiakseen arvioida minua ja avujani.
Yhtä äkkiä tulvi jokainen muisto aivojen kätköstä vyörynä jota en voinut enää pysäyttää: ala-asteen poikien “hauska leikki” jossa kourittiin meidän tyttöjen haaroväliä kun silmämme vältti, kaikki ne lukemattomat kerrat kun joku ei ole käsittänyt sanaa “ei” vaan jatkanut mitä vain sopimatonta käytöstään kuin pitäen itsestään selvänä että ei tarkoittaa “ehkä“ tai “olen ylipuhuttavissa jos ruikutat tarpeeksi kauan”, ne tyypit jotka ovat kirjaimellisesti ottaneet naamasta kiinni ja suudelleet ja jotka on pitänyt väkivalloin työntää pois (molemmat muuten noin 70-vuotiaita “herrasmiehiä”)…
Mitä enemmän puhun asiasta naisystävien kanssa sitä surullisemmaksi kuva muuttuu: meitä kaikki on kohdeltu niin oksettavasti niin usein että jossain vaiheessa tämä kaikki on jo normalisoitunut. Jossain vaiheessa se jonkun käsi takamuksella alkaa käydä niin arkipäiväksi että sitä enää tuhahtaa ja siirtyy kauemmas. Festivaalit, kotibileet ja suuremmat konsertit ovat niin selkeitä seksuaalisen vapaudenriiston temppeleitä että tyttöjä jo vanhasta tottumuksesta varoitellaan. Kukaan ei näytä ottavan tehtäväkseen sanoa pojille että nytpä keskustellaan siitä mikä on asiallista käytöstä. Uhri syyllistetään yhä: miksi kävelit yksin illalla, miksi sulla on se minihame, miksi lähdit sen mukaan, miksi et istunut kotona yksin lukkojen takana siveysvyö päällä?
Jokainen ahdistelijani on ollut ns. “tavallinen tyyppi”, sellainen ihan kiva kaveri jollaisen jokainen tuntee. Jokainen naisystäväni tuntee tämän tyypin. Ja hänen kääntöpuolensa: hänet joka ottaa oikeuden ja astuu toisen rajojen sisään lampsien sinne kuin tupaan lantasaappaissa, muina miehinä. Oveen ei tarvitse koputtaa, sisäänpääsyä pidetään selvänä “koska olen mukava kaveri”. Jokainen näistä miehistä on ollut suomalainen tai ruotsalainen.
Mikä on eniten ihmetyttänyt ja surettanut koko #metoo -kampanjan ajan on ollut kaksi asiaa: sen laajuus, ja se hirvittävä empatian puute ja kieltäminen jonka olen niin monien miesten puolelta kuulut. Nämä kaksi asiaa eivät vain päässäni tunnu korreloivan mitenkään. Kun kuta kuinkin joka ikinen nainen Sinunkin lähipiirissäsi On kokenut seksuaalista ahdistelua, tuntuu kummalliselle alkaa latomaan lauseita kuten “Kyllä on mullakin miehenä vaikeaa” tai “Minä en kyllä koskaan”.
Entä jos kokeilisit empatiaa. Kuuntelisit uhria ja hänen kokemustaan.
Kaikelle on aikansa ja paikkansa. Sinäkin voit miehenä omistautua miesasialiikkeelle ja ottaa kantaa miesten kokemaan häirintään joka on vakava aihe josta vaietaan liian paljon. Mutta älä tule ja keskeytä ja vähättele toisen kokemusta. Älä tule ja hyppää keskelle kampajaa A huutamaan että kampanja B pitää ottaa vakavasti juuri nyt ja kaikkien taholta. Se ei kerro siitä että olet kiinnostunut kampanjastasi B vaan pelkästään siitä että haluat torpata kampanjan A.
Aloita empatialla toista kohtaan ja tulet huomaamaan että nämä uhrit kohtaavat sinut empatialla kun on sinun kampanjasi aika.
 
Vastasin muuten siihen sähköpostiin viikkoa myöhemmin. Tiukasti mutta asiallisesti ilmoitin että voin huonosti tämän viestin ansioista ja toivon että mies ymmärtää miten järkyttävän väärin on arvostella tuolla tavoin toisen ulkonäköä vaikkakin muka positiivisesti. Sain vastauksen lähes heti ja uskon ihan vilpittömästi että tyyppi oli tosi pahoillaan mutta että hän myös todella oppi jotain. Että hän oppi empatiasta. Se, että on ihastunut toiseen ja haluaa näyttää sen on eri asia kuin tunkea toisen tilaan ajattelemattomasti. Mutta meillä on ihmisinä kyky asettua toisen saappaisiin ja hän oli ymmärtänyt minun osani tässä näytelmässä johon en ollut pyytänyt päästä.
Yhtä äkkiä ymmärsimme toisiamme, ahdistelija ja minä. Molemmat tunsivat empatiaa toista kohtaan. Aika hyvä alku aidosti tasa-arvoiselle maailmalle olisi varmaan se, että ihminen kerrallaan alamme katsella ympärillemme toisen silmin.