Minullakin oli kerran tanskalainen tyttöystävä!

Ihmisillä on hassu tarve tuntea samankaltaisuutta lajitoveriensa kanssa. Kun ensi kertaa tavataan, eikä toisesta tiedä vielä muuta kuin nimen, ehkä tittelin, on helppo tarttua siihen mihin itsellä on jotain kosketuspintaa. Koska olen muusikko, tarttuvat ihmiset yleensä ensin siihen. Hyvin usein ensi kertaa tavatessa tulee heti alkuun jonkinlainen “Kukas sinä olet ja mitäs sinä teet työksesi”- kysely ja näin keskustelykumppanini saavat oitis punaisen langan josta lähteä jutustelua edistämään.
Olen saanut kuulla lukemattomia elämäntarinoita epäonnisista lapsuuden instrumentti-kokeiluista taikka hirveistä musiikinopettajista. Ihmisten päättely on aika selkeää: “Työskentelet musiikinalalla, puhunpa siis musiikista niin pääsemme tässä jutun juurelle”. Loogista, yleensä hyvinkin toimivaa.
Kun ihmiset kuulevat minun olevan suomalainen, saan usein kuulla samat korulauseet formuloista, jääkiekosta, lumesta tai saunasta. Hassua on ulkomaalaisten yleinen ja outo yritys tarttua jonkinlaiseen kansallisylpeyteen ja alkaa kehua Nokian kännyköitä. Ei, en halua puhua käsipuhelimista, kiitos vain. Ei, minä en ole kiinnostunut Suomen talouskasvusta vuonna kuokka ja kirves jolloin noita myytiin kuin leipää. Ei, minua ei kiinnosta kuinka paljon parempana pidät nokialaista kuin iPhonea. Vähän niinkuin alkaisi puhua kiinalaiselle syömäpuikoista tai norjalaiselle lohesta ja olettaisi että tottahan tyyppiä nyt kiinnostaa tämä keskustelunaihe!
Euroopan ulkopuolisilla on usein kumma tapa iskeä koko Skandinavia samaan muottiin. Kun kerrot olevasi suomalainen, joku jatkaa “Minullakin oli kerran tanskalainen tyttöystävä!”. Öö, jaha… no kiva kun kerroit mutta miten se nyt liittyy yhtään mihinkään?
Niin ärsyttävää kuin tällainen stereotypiointi usein onkin, (ja yleensä se liittyy tilanteisiin joissa ei itse hirveästi huvittaisi höpötellä joutavia, ja enemmän ärsytys kuvastaa omaa mielentilaa sillä hetkellä kuin toverin keskustelunaiheen valintaa) on myös aika söpöä miettiä miten ihminen tarttuu mihin vaan aiheeseen jossa on jotain tarttumapintaa toisen maailmaan. Kuinka ihmiset tahtovat osoittaa toiselle että olen kiinnostunut sinun maailmastasi vaikken sitä oikein tunne.
Tottahan kyynikko voisi todeta, että tyyppi vaan kokee hiljaisuuden ahdistavaksi ja keksii tikusta asiaa, tai yrittää osoittaa omaa paremmuutaan knoppitiedoilla. Mutta yleensä kyllä uskon ihmisten aidosti olevan kiinnostavan toisistaan. Nyt Islannissa kolmisen viikkoa viipyilleenä ihastun yhä uudestaan siihen intoon jolla ihmiset alkavat kertoa jostain pienestä kokemuksesta johon Suomi jollain tavalla liittyy. Joku on ollut Tukholma-Turku -risteilyllä, toisen äiti asunut Suomessa, kolmas käynyt taitoluistelemassa Lahdessa. On liikuttavaa kuinka ihmiset haluavat jakaa tarinoitaan. Vaikka juttu olisi aluksi vähäpätöisen oloinen, on se jotain mikä yhdistää meitä kahta eri maista tulevaa tuntematonta hetken ajan.
Itse voi aina valita, miten toisen keskustelunavaukseen suhtautuu, torjuen vai vastaanottaen. Sille tanskalaisesta tyttöystävästään maininneelle voi esittää jonkun jatkokysymyksen ihan vain osoittaakseen että “No, eihän tuo kommentti tuntunut liittyvän juuri mihinkään mutta small talk:ataan nyt vaan!”. Parempi kai sekin kuin tuijottaa kengänkärkiään. Voi arvostaa toisen kiinnostusta keskusteluun ja yritystä kurkata Sinun maailmaasi.

Jätä kommentti

*