Tanskassa nyt melkein 4 kuukautta asuneena, ja maan kansanmusiikkia opiskelleena ja imeneenä perinteenrakastajana, olen huomannut mielenkiintoisen ilmiön johon en muissa maissa ole törmännyt.
Tanska on ainoa maa jossa törmään jonkinlaiseen vakuutteluun ja tuputtamiseen. Kyllähän missä vain aivan joka ikinen muusikko mistä vaan maasta tai kulttuurista on ylpeä musiikista jota soittaa. Kansanmusiikin kentällä asia tuntuu korostuvan: Tämä on meidän perinnettä ja haluan jakaa sitä ihmisille koska tätä rakastan. Täällä taas välillä tuntuu kuin monella olisi tarve toistella että eiks oo ihan sika hienoo tää meidän perinne?! No on joo mutta mikäpä ei olisi, kaikillahan on arvonsa ja hienoutensa. Jatkuva todistelu alkaa ihmetyttämään. Ihan kuin ette uskoisi että se on hienoa…?
Fanö on hassu pieni saari länsirannikolla ja sen perinne hyvin omanlaisensa ja se eroaakin muusta tanskalaisesta perinnemusiikista ihan omalla svengillään. Tämän saaren pelimannit ja sieltä kerätyt melodiat tuntuvat olevan monen silmissä jonkinlaisella korokkeella.
Monet Fanön perinnettä soittavat tuntuvat haluavan todistella meille ulkomaan asukeille miten uniikkia se on. Kun löytää ruotsissa tunnetun tekstin fanölaisesta nuottikirjasta tuntuu kuin opettajan pitäisi kiirehtiä sanomaan että “se on voinut myös kulkeutua sinne täältä Fanösta”. Kyllä, on voinut, mutta reissuhan on voinut mennä myös toisin päin ja ruotsalainen melodia on kulkeutunut Tanskaan. Tekisikö se kappaleesta vähemmän arvoisen jos se ei olikaan originaali Juuri Sieltä?
Miksei etsitä yhtäläisyyksiä niiden erojen sijaan? Iloita siitä että laulut kulkevat, saavat oman muotonsa ja ovat erilaisia mutta samanlaisia eri valtioiden keinotekosten rajojen sisäpuolella. Eiköhän laulujen ja kulttuurien sekoittumisen ja kulkeutumisen pitäisi olla juuri perinteen parissa työskenteleville jo aika selvä juttu?
Ei mikään asia tipahda ulkoavaruudesta ihmisten keskelle täysin uuteena tuotteena jollaista kukaan ei ole koskaan nähnyt ja kuullut. Kyllä, voit säveltää kappaleen joka kuullostaa monen korvaan hyvin ainutlaatuiselta mutta kulttuurilliset referenssit löytyvät senkin takaa. Fanön pelimannikappaleet siinä missä vaikka pohjanmaalaiset ja taalainmaalaiset ovat kaikki omanlaisiaan mutta loppujen lopuksi hyvin skandinaavisia ja yhteneväisiä verrattuna vaikkapa mongolialaiseen tai espanjalaiseen. Yksikään ei ole toista parempi.
Usein ainutlaatuisuus tuntuu olevan kuin synonyymi paremmuudelle. Vähemmistössä puristuneet kulttuurit ovat usein niitä joilla on tarve huutaa “Tämä on Minun, tämä on uniikkia ja vain me osataan tää”. Kaikenlaiset ihmisryhmät ovat maailmansivu yrittäneet omistaa jonkun kulttuurin palasen tai tuotteen, halutaan niin kovasti kuulua omaan joukkoon että koetetaan mahdollisimman selvästi erottua muista. Ketä se palvelee….?
Tottakai tunnistan itseni samalaisesta käytöksest tuon tuostakin. Kuljen maailmalla saarnaamassa suomalais-ugrilaisen laulun hienoudesta ja loukkaannun verisesti jos jollekulle ei niin sanotusti kolahda. Mutta samalla tavoin ymmärrän aina muita tietyn perinteen rakastajia, ylläpitäjiä ja eteenpäinvieviä: He ovat löytäneet rakkauden jota haluavat jakaa mahdollisimman monelle.
Kukakohan se oli joka joskus lausui että jos löydän kauniin puutarhan, haluan tietysti viedän rakkaimpani sinne ja esitellä ja jakaa tämän kauneuden. Hieno ajatus, pitää vaan muistaa ettei rakkaita voi pakottaa ihastelemaan kukkaloistoa. Voi olla ettei hänen kokemuksensa ole lainkaan yhtä vahva. Hän sanoo “Ihan kiva” ja jatkaa omien intohimojensa parissa joita sitä taas et jaa. Voit viedä hevosen veden luo, muttet pakottaa juomaan.