No mitteepä kuuluu?

Honest. Pure. Raw. Elämäntavoitteet.

Mietin usein eri kulttuurien tapoja kohdata ihminen arjessa, sitä hienovaraista herkkyyttä hetkessä jossa ihminen kaiken tekemisen ja hälyn keskellä kohtaa (puoli)tutun ja joko tavoittelee tai välttelee kontaktia. Kun esimerkiksi enganninkielinen kohtaa toisen, kysytään “How do you do?” taikka tuttavallisemmin “How are you?” ilman että halutaan oikeastaan kuulla minkäänlaisia kuulumisia. Usein vastataan vaan samalla kysymyksellä taikka “Fine, thanks”. Samoin ranskankielisten Ca va? – Ca va! on yksinkertaisuudessaan riemastuttava, vastataan samalla mitä toinen kysyi, vaan eri äänenpainolla.

Vaan entäpä sIlloin kun ei kuulu hyvää ja on huono valehtelija? Tai että kaikki ympärillä tietävät että tällä tyypillä on itse asiassa  tosi hankala elämäntilanne päällä jo ennen tapamista ja kuulumisien kyselyitä. Mitä silloin vastataan?

Mietin ruotsinkielen nerokasta lausahdusta “Det är vad det är” eli Se on mitä se on. Voiko olla todempaa, rehellisempää ja puhuttelevampaa lausahdusta!? Oikein sellaisella buddhistisella elämänkatsomuksella nähdään vaan totuus sellaisena kuin se on. Kuinka virkistävää kaiken sen “Kiitos, oikein hyvin menee/Mitäpä tässä/Ihan hyvin” -liibalaaban keskellä jotka tuntuvat usein vaan kevyille, kivoille vaahtokarkki-valheille.

Ei puolitutulle tarvitse kadunkulmassa purkaa sydäntään ja avautua erosta, masennuksesta, huoltajuuskiistasta ja kissan kuolemasta. Mutta rehellinen voi olla. Det är vad det är.

“Eipä kummenpia” voi sekin olla valtava vale. Jos elämässä sattuu ja tapahtuu mutta siitä vaan ei haluta kertoa, on helppo heittää nopea vastaus ettei muka kummenpia kuulu vaikka kuuluisi niin hemmetisti kaikenlaista että päässä meinaa piipata.

Varmasti rauhoittuisi moni asia monen päässä jos harjoittaisi avoimuutta kanssaihmisten kanssa. Jos jo koko kulttuuri ympärillä ikäänkuin olettaa että kaikki valehtelevat toisilleen heti aluksi monen kohtaamisen ensihetkellä, miten se vaikuttaa meidään tapaamme kohdata itsemme? Jatkammeko samaa valehtelua omassa sisäsisessä dialogissamme?

Entä jos itselleen voisi sanoa “Se on mitä on”, ja todeta että ihan hyvä niin.

Elämää, ei sen enempää, sanos Irwin.

Jätä kommentti

*