Norjalainen villapaita ja muita tarinoita…

Bussissa jossain välillä Leknes-Sørvågen

Asuin talven Pohjois-Norjan Lofooteilla ja katselin elämää jälleen kerran hieman eri näkövinkkelistä, monellakin tapaa. Ensiksi, Lofoottien maisemat ovat melko kirjaimellisesti henkeäsalpaavat! Ihan minne vain katsoo niin itkuhan siinä meinaa päästä, kaikki on vaan niin taianomaista, suurta ja ihmeellistä. Kuin olisi joutunut satukirjan sivuille. Toiseksi: Talvellahan ei noilla leveyksillä juuri mitään näe n. 22 tuntia vuorokaudesta koska kaamos… En ole koskaan viettänyt talvea niin hirmuisessa pimeydessä. Lähdin vähän sillä lailla mielenkiinnolla matkaan että saapas nähdä miten paljon se pimeys päänuppiin vaikuttaa, ja kyllähän se vaikuttaa! Aivan kaikkeen! Luulin että Pohjois-Savolaisena olen tottunut pitkiin talviin vaan ei, tämä oli sellaista Next Level-kamaa. Aivan mörönperse-pimeys kaksi kuukautta putkeen. Siis kamalaa. Lähestulkoon sietämätöntä. Se ainoa syy että sellaista ylipäätään sieti olivat ne 1,5 -2 tuntia päivänkajastusta ja se kaikki henkeäsalpaava jota silloin voi katsella.

Vaikka norjalainen kulttuuri onkin jo aiemmista elämänvaiheista tullut minulle tutuksi, olenhan aikoinaan sielläkin päin opiskellut, on Pohjois-Norja kyllä oma pieni kuplansa. Ihmisillä on selvästikin pienissä pohjoisissa paikoissa aivan oma mentaliteetti. Tuli usein mieleen paikallisista tavoista, huumorista ja käytöksestä Islanti jossa olen viettänyt paljon aikaa. Joku sellainen ”pohjoinen olemus” paistaa läpi tavoista joilla ihmiset murjaisevat vitsejä lakonisella äänensävyllä ja ovat yhtä aikaa jotenkin vähän sellaisia synkkyyteen taipuvaisia mutta hauskoja, hiljaisia ja vetäytyviä mutta vieraanvaraisia, outoja mutta lämpimiä ja ystävällisiä.

Kun asuu ihan vain pari kuukautta uudessa paikassa ja ehtii rakentaa monia arjen rutiineja, huomaan kuinka nopeasti loppujen lopuksi humpsahdan mukaan jonkinlaiseen toisten tavalliseen elämänmenoon, tulen osaksi heidän arkeaan jota he ovat siellä jo kenties vuosikymmeniä rakennelleet ja saan tulla siihen hetkeksi katselemaan. Sitten kun sieltä tulee lähtö, tulee kamala ikävä todella pieniä hassuja asioita kuten lähikauppaa. Mainittakoon että meidän kyläkauppamme oli sellainen pieni vanha puutalo jonka yläkerrassa oli kauppiaan asunto, oikein aikamatka 50-luvulle. Vähemmästäkin tulee ikävä sellaista nyt kun taas supermarkettien kilometri-käytäviä kiertelee….

Mietin usein, saanko jotenkin todella vääristetyn kuvan aina joka maasta jonne muutan kun päädyn vähän sellaisiin kummallisiin paikkoihin jotka eivät todellakaan edusta kokonaista valtiota ja keskitietä. Luulen todellakin että ihmiset Lofooteilla ovat hyvin erilaisia kuin Oslossa tai Trondheimissa tai Bergenissä joten en uskalla juurikaan lähteä tekemään “Norjalaiset ovat….” – päätelmiä.

Kuitenkin, ihan huvikseen, pieniä hassuja ilmiöitä Lofooteilta:
– Lähes kaikki jättävät auton tyhjäkäynnille kaupassa asioidessaan
– Lähes kaikki ovat illanvietoissa selvinpäin koska kaikki ovat aina liikenteellä autolla
– Lumikolaa ei omista kukaan: joko lumi työnnellään lumilapiolla tai hurautetaan pois tieltä lumilinkoa käyttäen
– Kaikilla on piikit kengissä, sisään tullessa kuuluu jatkuva narskutus kun piikikkäät ihmiset astelevat varoen lattioita myöten
– Sää ja kaikenlainen ulkoilu/ulkoliikunta kelpaa aina keskustelunaiheeksi
– Oli sää mikä tahansa, on joku aina lenkillä tai jossain ulkohommissa