Pimeyden pyhyys

marraskuu...

Marraskuun ensimmäisenä aamuna herään epätavallisen aikaisin. Perheen päivätöitä tekevä lähtee leiväntekoon jo kello kuuden jälkeen ja minä jään pimeään asuntoon. Jo ajatuskin jonkin lampun sytyttämisestä tuntuu väkivaltaiselta väsynyttä kehoa kohtaan. Sytytän varovasti kynttilälyhdyn, ja vielä pienen tuikun kylpyhuoneeseen.

Jäädessäni istumaan keittiönpöydän ääreen karkaa ajatus sanaan “marras”, ja marraskuun alkuperäiseen nimeen kuolleiden kuukautena. Monessa eri kulttuurissa juhlitaan näihin aikoihin kaikenlaisia Pyhien miesten päiviä, pyhäinpäiviä ja halloweeneja ja uskotaan että kuollet henget liikkuvat rahvaan keskellä loka-marraskuun vaihteessa. Pimeys johdattaa ihmismielen helposti ajattelemaan sitä mikä on selittämätöntä ja mystistä.

Marras, kuolleet sukulaiset ja kaikki muutkin ajasta ikuisuuteen siirtyneet, nyt on heidän aikansa. “Memento mori”, sanotaan: muista kuolema. Hyvä onkin kuolevaisen välillä muistuttaa itseään sekä oman että muiden ajan katoavaisuudesta. Pistää kummasti asioita mittasuhteisiin.

Nykyinen suhteemme kuolemaan on kovin etäinen. Kuinka moni 80-luvun jälkeen syntynyt on enää nähnyt avonaisen arkun hautajaisissa? Kuinka moni on ollut mukana kylän sika teurastuksessa? Nykyään näemme filmeistämme ja peleistämme vaikka minkälaista extreme-väkivaltaa josta huolimatta hyppäävät sankarit ruudulla aina vain ylös vieteriukon lailla, selvityvät kuin kuolemattomat.

Minun lapsuuteni Suomessa ei mitään halloweenia vietetty. Nykyään kiertää moni ruotsalaislapsi jo “Bus eller godis” -kierroksella: karkki vai kepponen. Pyhäin miesten päivä kietoutui sekä vanhoihin suomalais-ugrilaisiin marras-ajatuksiin että keltitiläsiin perinteisiin, ollen kuitenkin nimetty nimenomaan kristilliseksi juhlaksi.

Valoahan se ihminen kaipaa. Sitä valon poissaoloahan me loppujen lopuksi juhlistamme ja pimeyteen keksimällä keksimme bileitä jotka pikkuisen piristäisi. Juhlitaan Jeesusta, Luciaa, Pakkasukkoa, Hyvää Tuomasta taikka Pahaa Nuuttia, ketä vaan, mutta pimeydessä on ihmisellä vain luontainen taipumus pysähtyä ja miettiä, todella tuntea. Silloin pääsee kuin luonnostaan lähemmäs jonkinlaista pyhyydenkokemusta. Oli se sitten oman kyökin ääressä marraskuisena aamuna tai ehkä jossain luolassa, teltassa tai savupirtissä tuhat vuotta sitten.

Jätä kommentti

*