Puhutaanpa säästä!

Eilen oli Kiirunan ja Malmön välillä 30 asteen lämpötilaero, kertoo päivän lehti. Pohjoisessa paukkupakkaset ja meillä täällä etelässä plus viisi ja rapiat. Juuri lukiessani tuota edellämainittua otsikkoa, ukkostaa ikkunan takana. Kyllä, keskellä tammikuuta kuuluu lumihiutaleiden leijailun seasta ukkosen jyrinää. Vartin päästä paistaa aurinko. Päädyttyäni asumaan lähes kaksituhatta kilometriä etelämmäksi Iisalmea ja vielä meren äärelle, olen käynyt viime vuosien aikana enemmän sääkeskusteluja kuin sitä edeltävinä reilusti päälle kahtenakymmenenä vuotena.
Katsoin ikkunan takaista lumimyrskyä, sitten videon vähäpuheista Pohjois-Ruotsalaisista miehistä metsästysreissullaan. Näiden sketsin miekkosten kommunikaatio oli lähinnä murahtelua, pelkkä sylkäisy sisältää lauseen verran informaatiota. Olin väsynyt edellisyön aivan liian pitkästä ja polveilevasta keskustelusta joka tämän videon katsomisen jälkeen tuntui hieman turhalta. Oltais vaan murahdeltu vähän ja sit sylkästy päälle. Hirveää ajanhukkaa pukea tunteita sanoiksi ja koettaa saada toinen ymmärtämään omaa ajatusmaailmaa…
Mutta vaikka vain murahdellen, on ihmisellä hirmuinen tarve kommunikointiin kanssakulkijoiden kanssa. Kun seistään bussipysäkillä tai tullaan juhliin puolituttujen luokse, on sää turvallinen keskustelunaloitus ja aihe joka koskettaa kaikkia. Eihän mekään täällä Malmön säästä puhuta koska se olisi jotenkin erityinen. Sää vaihtelee, ollaanhan Skandinaviassa! Iisalmessa todennäköisesti päivittelisin pakkasrajoja ja lumivaipan alle jääneitä sähkölinjoja. Jos en lähes kolmenkymmenenvuoden kokemuksella tottunut ajatukseen että Savossa säät vaihtelee, en tottune siihen täälläkään. Aina sitä vaan aloittaa sen saman valituksen liiasta vesisateesta/tuulesta/pakkasesta.
Jollain tapaa on niin söpöä että ihmiset haluavat avata suunsa lauseeseen sanoakseen jotain niin tyhjänpäiväistä kuin “Mikä ilma!”. Tottakai on. Aina on joku ilma. Tarvitseeko sitä nyt ääneen sanoa?
Kyllä, joku sisäisen pakko meitä ajaa sanomaan ääneen kaikenlaista, turhanpäiväisyyksiäkin. Joku lohdutus se vaan sisältyy siihen että saa vahvistuksen olemassaololleen toisen vastauksesta. Jos sanoo toisellle “Jep jep” ja hän vastaa “Juu-u” lähinnä imaisemalla ilmaa huulien välitse, kuten ne sketsin metsästäjät, ollaan jo tärkeällä kommunikoinnin tasolla. Ollaan jo kuuloetäisyydellä, mahdollisesti jopa silmätysten. Näin toisen vastauksesta jatkuvasti enemmän tai vähemmän eksistentiaalikriisistään kärsivä ihmispolo tietää, ettei ole vain oman mielikuvituksensa tuotetta tai tarpeeton tässä maailmassa. Sama sade putoaa sinun pääsi päälle, saman auringon alla voivat ihmiset koettaa asettaa sanoja tuntemuksilleen. Tai valita jättää sen tekemättä jos siltä tuntuu.
Yleensä on hiljaisuutta vähän mukavempi vaihtoehto vaihtaa pari merkityksetöntä lausetta, hymyillä, ja kokea että joku meitä ihmisiä aina yhdistää.

Jätä kommentti

*