Tukholmassa neljättä kuukautta asuessani uskallan jo sanoa kaupungista sanasen. Kaikki vuoteni Malmössa asuessani naureskelin kieroutuneelle Ruotsi-kuvalleni, tajusin asuvani todella erityisessä kaupungissa ja oli vaikeaa ellei mahdotonta, koettaa luoda kokonaiskuvaa valtiosta jonka asukkaaksi olin päätynyt. Matkustin jo silloin pitkin maata aika lailla mutta nyt pääkaupunkilaisena on mielenkiintoista seurata sitä arkielämää jota on käynyt seurailemassa vain sivustakatsojana. Nyt itse tukholmalaisena elän monet stereotypiat todeksi.
Kyllä, tukholmalaiset ovat kiireisiä ja stressantuneita, käyttävät kyynärpäitä metroon tunkeutuessa ja näyttävät niin pirun hyviltä ja muodikkailta. Nämä eivät olekaan vaan maalaisten vitsejä tai pienten kaupunkien toimittajien kolumnien ikuisuusaiheita, kyllä se ihan näkyy ja tuntuu siellä kahdeksan ruuhkassa henkensä kaupalla pyöräillen.
Kaikki he jotka luovat kuvansa Ruotsista pääkaupungin perusteella saavat siis hekin kieroutuneen kuvan, tosin eri tavalla. Siinä missä Malmö on underground, rosoinen multikulttuurinen 300 000 ihmisen kylä, on Tukholma meluinen, hysteerinen, trendikäs ja kaunis turistikaupunki. Saan usein kuulla ruotsalaisilta hieman anteeksipyytelevään sävyyn, että ”olen käynyt Suomessa vaan kerran ja sekin oli vaan piipahdus Helsingissä”. Mietin monia ihania kesälomapäiviäni Stadissa: puistoja, merta, kahviloita, kiireettömyttä, ilmaiskonsertteja, kävelykatuja, aurinkoa ja hymyjä loputtomasti. Ei hullumpaa jos Suomi-kuvani olisi muotoutunut tällaisen pohjalta. Ne kenen kosketus itänaapuriin on se känninen Reiska joka huuti “perkele” Lahden torilla marraskuun loskassa, ei välttämättä ihan heti halua takaisin…
Me olemme nin rakastuneita tähän ajatukseen kansallisvaltioista joiden kansalaiset muodostavat jonkinlaisen homogeenisen ryhmän. Me suomalaiset ollaan tällaisia ja nuo muun maalaiset on tuollaisia. Vaan sopiipa kysyä, ketä me olemme me suomalaiset. Ketä ovat ne kierot savolaiset, hitaat hämäläiset? Miten eroaa Ivalon tai Inarin lapsi siitä Ilomantsin ikätoveristaan? Kenties paljon enemmän kuin eroaisivat rajan takana Ruotsin Lapissa tai Venäjän Karjalassa asuvasta?
Tukholmassa tunnen itseni paljon suomalaisemmaksi kuin Malmössa. Malmön sadantuhannen muun maahan muuttaneen kanssa ulkopuolisuuden tunteen jakaessa sovin kuvaan. Kun kolmasosa meistä etsi omaa joukkoaan kansankodin kasvattien seasta, olimme aika samassa veneessä. Tukholmassa törmään tämän tästä omaan homssuisuuteeni ja tunne olevani epämuodikkuuden ja huolimattoman olemuksen tavaramerkki. Kuin olisin ainoa koko kaupungissa jolla on reikä tämänKIN paidan kainalossa ja rintsikat jäi taas kaappiin.
En tietenkään ole ainoa. Jotenkin vaan päässäni kauneus ja huoliteltu olemus kulkee käsi kädessä tukholmalaisuuden kanssa, enkä täytä kriteereitä. Suomalainen voi mennä kauppaan, luennolle tai lentobussiin toppakengissä ja toissavuosikymmenen kampauksessa ilman että tuijotetaan, sanoo minun stereotypiani. Vaan ehkä stereotypiani perustuukin niihin pieniin ja keskisuuriin Itä-Suomalaisiin kaupunkeihin joissa olen vain asunut. Minunkin päässäni on raja, vakiintunut kuva kotimaastani.
Vielä loppukaneettina mainittakoon että tunnen suurta ilkikurista tyytyväisyyttä astuessani lentobussiin bisnesmiesten keskellä ikivanhan rinkkani ja naurettavan väristen lenkkareiden kanssa. Kun tunnelbanassa kaikki toljottavat älypuhelintaan, vedän tahallaankin vanhan nokilaisen esille ja ylpeänä näytän miten iso pala siitä on jo pudonnut mutta vielä toimii – jo vuodesta 2009 ! Kun päälläni on taas jokaista väriä ja kuviota vain koska en omista peiliä enkä jaksa ajatella aamulla mitä pistän päälle, voi joku varmaan katsoa että hitto siinä menee joulukuusi.
Vaan joku pieni ääni sisällä sanoo että et sitten Anna ala tukholmalaiseksi: tunnelbanaan et juokse, muodikkasta sinua ei saa tekemälläkään ja tyylikkyyden voit kuitata mainitsemalla että tyyli on, se on oma.