Se oon aina minä joka hoidan kaiken

ikigai

Välillä olen lopenuupunut olemaan yksityisyrittäjä, freelancer ja keikkatyöläinen. Enkä tarkoita sellaista tavallista “nyt olen niin väsynyt tästä työmäärästä/työtunneista että odotan lomaa” enkä sellaista “nyt ärsyttää niin pirusti nää työtehtävät että vihaan pomoani/työryhmääni/universumia”. Tarkoitan sellaista loputtomalta tuntumaa uupumusta, suossa askeltamista jolle ei näy loppua koska jonkinlainen “varma tieto” takaraivossa sanoo ettei kulttuuriala tule Ikinä muuttumaan.

Missä muussa ammatissa oletetaan että tavarat ei saavu ajallaan ja tilaaja itse alkaa niiden perään kyselemään? Missä muussa ammatissa työskennellään tuntuikaupalla ilmaiseksi apurahahakemuksen parissa ja sormet ristissä sitten odotellaan josko saisi sitä rahaa? Missä muussa ammatissa joutuu jatkuvasti, ja painotan: Jatkuvasti, kysyelemään omien palkkioiden perään? Missä muussa ammattissa keho on instrumentti ja työväline jonka täytyy paitsi olla huippuunsa treenattu soitin, myös terve, mielellään hyvännäköinen ja henkisesti, kreativiisesti, spirituaalisesti ja tunne-elämältään todella, todella vahva?

Minun työajastani kuluu tuntikausia hoidellessani asioita jotka olisivat Jonkun Muun Työ: Missä on palkkani, missä on apurahani, missä ovat matkakuluni? Miksi eivät ole oleet tililläni jo kolme kuukauta kuten lupasitte kun viimeksi soitin? Miksi ette ole vastanneet siihen ja siihen kyselyyn/puheluun jonka takia en nyt voi edistää työtäni vaan pyörittelen täällä peukoiloita odottaessani vastausta teiltä? Eiku sori, sanoinko että pyöritän peukaloita, tarkoitan tietysti että korjailen sen keikkajärjestäjän, journalistin tai festivaalijohtajan virheitä jotka laitoivat painoon väärän kuvan ja tekstin. Korjailen sen postipojan virheitä joka ei lähettänytkään levyjä ajoissa. Korjailen sen sihteerin virheitä joka sekoitti ajanvarukset. Korjailen sen tapahtumajärjestävän oikeinkirjoitusta kun he kirjoittivat nimeni väärin sekä julisteeseen että esitteeseen.

Otan yhteyttä painoon kun julisteeni värit olivatkin aivan muut kuin toivomani. Otan yhteyttä valtionrautateihin kun kaikki suunnitelmat meni taas uusiksi ja liput pitää vaihtaa, taikka haen jälleen korvausta 10 tuntia myöhässä olleesta matkastani. Otan yhteyttä coachiin, mentoriin, psykologiin, joogaopettajaan, meditaatioguruun, akunpunktööriin, ravintoterapeuttiin tai lääkäriin koettaen selvitä arjestani. Otan yhteyttä puolisooni ja sanon että sinäkin saakeli vaadit aikaa ja energiaa ja huomiota!

Kärjistän. Tiedetään. Mutta tiettyinä päivinä tilanne näyttää todellakin aika lailla siltä, että koko ala on hullun hommaa. Ja jos et ollut hullu hommia alkaessa niin kovin montaa vuotta ei tarvitse odotella kun alkaa terapeutille rimpauttaminen tuntua kumman ajankohtaiselta. Trust me I know.

Ja nyt siihen tärkeimpään pointtiin jos jaksoit kuunnella valitusvirttä tähän saakka:
Minä olen vieläpä niistä hyvinvoivista! Minä olen yksi siitä pienestä vähemmistöst joka on aina saannut vuokran maksettua eikä ole vaihtanut alaa. Minulla ei ole lapsia huollettavana, ei pitkäaikaissairauksia tai lääkityksiä, ei taloa tai autoa joita pitäisi huoltaa tuon tuosta.

Minulla ei myöskään ole taloa tai autoa jotka toisivat vapautta, liikkuvuutta tai turvaa mutta kylläkin kä-sit-tä-möt-tö-män pikkuruinen vuokra-asunto ja polkupyörä. Minulla on todella mielenkiintoisia, vaihtelevia työtehtäviä ja työ jota rakastan. Minulla ei ole lomamatkoja eikä vakituista palkkaa mutta ne pari päivää ennen ja jälkeen kiertueen kun kävelen ympäriinsä Reykjavikissa, Oslossa tai Korpilombolossa ja olen mielettömän, käsittämättömän onnellinen työstäni joka tuo minut tällaisiin paikkoihin.

Jätä kommentti

*