Pandemiapuheet alkaa jo tässä vaiheessa väsyttää varmaan kaikkia mutta itse sain aivan uuden näkemyksen koko homaan vietettyäni viisi viikkoa Suomessa. Ensin kaksi viikkoa Suomen valtion suosittelemassa karanteenissä jolloin elelin maalaiselämää edesmenneen mummoni talossa lähinnä keskittyen uimiseen ja kukkienkeräilyyn, sitten kolme viikkoa samoja aktiviteetteja ilman karanteenisääntöjä.

On ollut mielenkiintoinen kesä seurata mediaa. Ensinnäkin, yleensä en seuraa. Suurimmaksi osaksi saan vaan aivan liian suurta ahdistusta karmeista uutiskuvista ja tylsistyttävän pitkistä poliittisista analyyseistä mutta Suomen reissuni sisältävät aina yhden aina toistuvan elementin: aamun lehdet helsingin Sanomat & Iisalmen Sanomat. Jos on Savon ulkopuolella saatan hyvinkin tarkkaan lukaista Karjalaisen tai Kalevan… En ole tilanut lehtiä enkä omistanut televisiota vuosiin mutta vanhempieni luona muutun yhtä äkkiä uutisia tarkkaankin seuraavaksi analysoijaksi joka rakastaa seurata yhteiskuntadebatteja. Luultavasti peruja lukioajoilta jolloin viimeksi asuin kotona ja ylioppilaskokeisiin valmistautuessa koetin pitää itseni erityisen updeitattuna.

On ollut myös mielenkiintoinen kesä ihan noin vain siitä syystä että maailmalla nyt tosiaankin riehuu tappava virus ja yhtä äkkiä olemme tilanteessa jossa sana “globaali” saa aivan uuden merkityksen. Asiat joita olemme pitäneet itsestäänselvinä: festivaalit, kesäteatterit, ulkomaan matkat Etelä-Eurooppaan jos lomasää ei suosi…kaek on mänt.

Se mikä Ruotsissa asuvana on kuitenkin olltu kaikkein mielenkiintoisinta on se aivan käsittämätön lynkkausmentalitteetti joka kaikesta mediasta hyppää silmille. Tuntuu kuin aivan joka lehti haluaisi keksiä aina vaan uuden selityksen sille, miksi Ruotsi on maailman paskin maa. En koeta millään tavalla väittää että Ruotsin strategia covid-19:ta vastaan taistellessa olisi parempi kuin minkään muun maan. En myöskään koeta väittää ettei siellä selvästikin olisi tehty pahoja virheitä (ennen kaikkea vanhustenhuollossa joka tottakai on aivan eri tarina koska silloin ei enää puhuta coronasta vaan edellisten hallituksenn surkeista päätöksistä, vanhustenhoidon yksityistämisestä sekä kilpailutuksesta). Se mikä vaan ihmetyttää on se outo vahingonilo, myllytys ja haukkuminen, aivan kuin suomalainen media vaan kertakaikkisesti rakastaisi sitä faktaa että Ruotsilla menee huonosti.

Suomalaisethan rakastavat vihata ruotsalaisia, annetaanko nyt vaan tämän faktan olla ihan avoimesti päivänvalossa eikä yritetä viljellä jotain poliittisesti korrekteja korulauseita. Kun jääkiekon MM voitetaan Ruotsia vastaan, on kansanjuhla aaaaaivan eri tasolla verratuna voittoon jotain USA:ta vastaan. Pikkuveli-kompleksi elää suomalaisissa vahvasti. Kun tyhmä isoveli ensin leikkikentällä varaa itselleen parhaan keinun, on kiva nauraa kun se putoaa sieltä, eikös….?

Koko tilanne näytti viikkokausia aivan koulukiusaamiselta ja lopulta hieman jopa huvitti Iltasanomien otsikko Kreetalta: “Suomalaiset tervetuloa, ruotsalaiset: ette ole tervetulleita”. Vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Tulikohan kellään mieleen että kun naapurilla menee huonosti, voisi tilanteeseen suhtautua empatialla ja tarjota kylmiä faktoja pöytään ilman jonkinlaista lällättelyä joka tuntuu sanovat “Sä teit väärin, me tehtiin oikein!”? Kun tosi asia on ettei tässä vaiheessa pandemiaa oikein voi vielä sanoa että mitähän ne väärät ja oikeat edes ovat… Ja ennen kaikkea: miksi lyödä lyötyä? Miksi myötätunto on niin tiukassa?