Tapasin kadunkulmassa ystäväni äänitaiteilijan. Hän näytti tavallista hajamielisemmälle ja väsyneemmälle ja sitä hän olikin. Lahjakas ja todella uniikkia taidetta luova kollegani oli edennyt urallaan tilanteeseen jossa hän ei jaksanut enää olla: hakea apurahoja, selvittää apurahoja, etsiä työmahdollisuuksia, koettaa saada kaikki projektit tehtyä, koettaa maksaa vuokra ja hoitaa lapselle ruokaa pöytään ja koettaa jaksaa olla hyvä ja läsnäoleva isä kaiken tämän keskellä. Lopulta hän puhalsi pilliin, huusi “väliaika” ja meni töihin päiväkotiin.
Ja siitä väsymys jonka kanssa hän nyt kamppailee. Stressi ja jatkuva kouristuksenomainen tsemppaaminen on ohi, tilille tulee vakituisesti rahaa mutta nyt ei ole aikaa taiteelle, lasten kanssa heiluminen vie kirjaimellisesti kaikki voimat ja sielussa on jatkuva taiteentekemisen mentävä kolo. Haluanko olla sellainen isä lapselleni joka ei tee mitä rakastaa ja katkeroituu väsymykseenä, hän kysyy retorisen kysymyksen tihkusateessa asuinalueemme harmaiden kerrostalojen varjossa.
Olen juuri pitänyt 5 minuutin monologin aiheesta “Rahahuolet vaivaavat, olen stressaantunut koska tekemistä on valtavasti mutta se ei näy kukkarossa, olen väsynyt jatkuvaan vääntämiseen, en jaksa kirjoittaa apurahahakemuksia enkä pyydellä keikkoja joita en kuitenkaan sitten saa ja en tiedä ollenkaan mitä teen ja missä olen 2 kk päästä – taaskaan”. Ystäväni siis ikäänkuin jatkaa samasta aiheesta mutta eri näkökulmasta, hän oli edellämainitsemassani “En jaksa tätä enää” -taiteilijakriisissä 2 vuotta sitten ja siksipä hän päättikin hakeutua “kunniallisiin töihin” joissa palkka tulee joka kuukausi, antaakseen aivojensa levätä. Se mihin hän ei ihan ollut varautunut oli se fakta että murheet eivät hävinneet, ne vain muuttivat muotoaan. Nyt hän taistelee saadakseen aloittaa kolmepäiväisen työviikon pystyäkseen tekemään taidettaan 2 kokonaista päivää mutta huomaa koko ajan päätyvänsä tilanteeseen jossa aikaa ja energiaa luovuudelle ei ole. Jos on turvallisuudentunne, rutiinit ja palkka, ei ole vapautta eikä aikaa omalle tekemiselle, hän summaa.
Ojasta allikkoon -tilannetta päivitellessämme en voi olla huutamatta “Perkele tätä kapistalismia!” kun niin vahvasti vain tuntuu että koko tämä pattitilanne johtuu yhteiskunnasta jossa kaikki mitataan rahassa. Ihmisen identiteetin arvottaa ammattinimike, pitäisi olla tuottava ja juuri oikeanlaiselle, yhteiskunnan sanelemassa tavalla ja luovuudelle annetaan aivan uskomattoman vähän arvoa jos se ei ole juuri oikeanlaisten raamien sisällä (kuten jos teet juuri sitä taidetta joka tällä hetkellä on hip ja cool, saat pirunmoisen potin apurahalotossa ja elät sillä mukavasti pari vuotta kunnes se ei ehkä olekaan enää kuuminta hottia ja päädyt kortistoon). Mutta heti seuraavassa hengenvedossa huomasin toitottavani ettei tämä nyt kyllä ketään auta että valitamme kadunkulmassa, jotain pitäis tehdä: me olemme niitä innovatiivisia, luovia ihmisiä jotka voisimme katsella maailmaa, yhteiskuntaa ja elämää eri kantilta, meidänhän pitäisi käyttää luovuutamme etsiäksemme vaihtoehtoisia elämäntapoja ja repiä itsemme irti oravanpyörästä!
Mietin ääneen pitäsisikö hakea kesätöitä niinkuin joku 20-vuotias opiskelija. Jos kesän keikkakalenteri ammottaa tyhjyyttään on se yhtäkuin ei tuloja ja jos eivät kesän festivaalit ole näyttäneet musiikilleni vihreää valoa kertoo se faktasta että pitäisi alkaa suunnitella jotain vaihtoehtoista tulonlähdettä kolmelle pitkälle kuukaudelle. Ystäväni huudahti “Mehän Ollaan niitä kaksikymppisiä opiskelijoita – koko ajan ja aina vaan! Ja olemme ihan itse luoneet tämän tilanteen: elämme lyhyissä pätkissä emmekä ajattele niin kauas kuin ensi vuoteen saati eläkesäästämisiä. Sieraimet ovat koko ajan juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella ja siksi elämme seuraavaan palkkioon/projektiin/apurahaan saakka, ei tässä stressin ja ahdistuksen määrässä ole energiaa suunnitella pidemmälle”.
Kaksikymppisen opiskelijan lyhytnäköinen mutta vapaa elämä on minulla vielä hyvin tuoreessa muistissa: kun siirryin työelämään 2010, oli helppoa vain jatkaa samantyyppistä elämäntyyliä: vaihtaa kämppää joka vuosi, omaisuus mahtui yhteen matkalaukkuun, tulot olivat ehkä just sen satasen tai kaksi yli pakollisten menojen. Ei minulla koskaan käynyt mielellässäkään että minulla olisi joskus varaa tai mahdollista lähteä ulkomaan lomalle, ostaa auto tai asunto, hankkia kesämökki tai suunnitella jotain parin vuoden päähän. Jossain vaiheessa kun huomaa että kaverit jotka eivät opiskelleet taidealaa ovat päätyneet elämään jossa onkin autoja, kesämökkejä, vauvoja, lomamatkoja huomaa sen hassun paradoksin että nämä ihmiset sanovat minulle “Sinulla on Vapaus – Sinä teet mitä Rakastat!” ja minä sanon heille “Sinulla on Turvallisuudentunnetta – Sinulla on Pysyvyyttä!”. En voi olla vertaamatta itseäni heihin jotka ovat ihan oikeasti 36-v eikä jonkinlainen kuvainnollinen kaksikymppinen jonkilaisessa pseudo-vapaudessa, totuus kun on ettemme me taiteilijat ilman taloudellista turvaa voi olla vapaita yhteiskunnassa joka pyörii rahan ympärillä. Kyllä, voin muuttaa asumaan telttaan, kasvattaa oman ruokani ja loikata yhteiskunnan ulkopuolelle mutten myöskään halua eristää itseäni ympäröivästä maailmasta.
Minä olen sentään todella taitava elämään epämukavassa epävarmuudessa, siellä olen itseasiassa kaikkein mukavimmassa ja varmimmassa turvassa koska se on minulle ainoa tuttu tapa elää, työskennellä ja olla. Ystäväni on yksi niin monista tutuistani jotka neljänkymmenen korvilla ovat tulleet tulokseen ettei tämä korttitalo pysy enää pystyssä ja niin sanotusti vaihtaneet alaa. Maailma menettää todella monta hienoa taiteilijaa koska taiteentekeminen on tehty niin raskaaksi. Ihan oikeasti: kuinka monessa muussa ammattissa oletetaan että työntekijä tekee niin paljon ilmaista työtä? Jos haet yhtä apurahaa per kuukausi teet helposti 6-8 tuntia ilmaista työtä, ja moni hakee useampaa. Jos vaikka saatkin jonkun niistä, ja varmuuttahan ei ole, teit kuitenkin koko kirjoitustyön ilmaiseksi, sitten alat vasta tehdä itse projektia josta joku ehkä maksaa, tai kenties projektirahoitus oli pelkkiin materiaali-, ja matkakustannuksiin.
Aina voi sanoa: vaihda alaa. Aina voi sanoa: miksi opiskelit tuollaisen hölmön ammatin. Aina voi sanoa: mitäs läksit. Mutta entä jos katsoisimme asiaa kantilta, että taide ja luova työ on yhteiskunnalle Täysin korvaamatonta. Maailma tarvitsee taiteentekijöitä ja työstä tulee saada korvaus. Tämä suuren suuri aukko näiden kahden asian välillä on meidän ammattilaisten jokapäiväinen leipämme. Lähteäkkö vai jäädäkkö on meidän jokapäiväinen kysymyksemme. Kuinka kauan meinaan tätä vielä jaksaa on jokailtainen huokauksemme.
Ystäväni kiihdytti itseään pitkän monologiin ja huudahti lopulta “Kuka tahansa kuka on ollut vain tavallisessa palkkatyössä, kaatuisi tämän kaiken lastin alla Heti. Me ollaan niin vahvoja kun me pystytään ja jaksetaan tätä!”. Se lohdutti hetken ajan valtavasti. Kiitin häntä muistutuksesta. On aika lohdullista ajatella että on selvinnyt tänne asti, että me olemme olleet niin vahvoja että jaksamme tsempata vuosi vuoden jälkeen sieraimet juuri ja juuri kuivilla. Ihan ilman minkäänlaista marttyyriasennetta voin sanoa olevani siitä ihan pirun ylpeä!
Ja nyt istun tässä koko vuoden työskentelyt turvattuna kahden pitkän kiertueen ja kahden työskentelyapurahan turvin. Mutta epävarmuus ja pelko ei ole hävinnyt, vain hieman hälventynyt. Osa minusta väsyy jo ajatuksesta että ensi vuosi on suuri kysymysmerkki, taas. Ja kuitenkin tiedän ettei ystäväni päätös alanvaihdosta ole minulle.
Eikä ollut hänellekkään: vuosi myöhemmin hän palasi taiteilijaksi. Ja on nyt taas vapaa.
