Tervehditkö tuntematonta?

Nej tai ehkäpä Hej ?

Aikoinaan Irlannissa paljon matkanneenna mietin usein sattumusta erään vaellusreitin varrelta. Olimme kävelemässä merenrantaa, minä, suomalaiskaveri ja irlantilaiskaveri, kun vastaan käveli pari ihmistä varmaankin samoissa puuhissa: nauttimassa kiireettömästi paikallisesta luonnosta. He tulivat kohdalle ja tervehtivät iloisesti, irlantilaiskaverimme tervehti takaisin kuten paikalliseen tapaan kuuluu: Hi how are you!”. Kun he olivat menneet ohi, kysyimme tunsitko heidät. Ei tuntenut. Kysyimme ihmetellen miksi he sitten tervehtivät toisiaan ja kaverimme katsoi meitä ihmeissään: Miksi hän ei olisi tervehtinyt?!

Minulle ja kaverille oli todella outo ajatus sanoa hei tuikituntemattomalle. Kaverimme nauroi kippurassa koko ajatukselle: Siis tekö vaan kävelisitte ohi ja katselisitte muualle?! Me totesimme että niin tekee kyllä suurin osa suomalaisista. Tuntuisi oudolta katsoa silmiin ja sanoa hei, mehän ollaan vaan tuntemattomia jotka sattuvat osumaan samaan paikkaan. Nyt jälkikäteen kun asiaa ajattelen, tuntuisi todella, todella oudolta olla tervehtimättä. Mutta silloin sillä polulla totesimme yhdessä että tuntui hyvin suomalaiselta katsella pitkin seiniä jos joku tulee käytävällä vastaan. Kaverimme naurusta ei meinannut tulla loppua. That is sooo Finnish, hän huusi!

Kun ruotsalaiseen meinaa törmätä kadulla sanoo hän “hej” tai “oj”. Nämä nopeat yhden tavun sanat pulpahtavat helposti suusta kun yhtä äkkiä onkin naamatusten tuntemattoman kanssa. Muistan joskus kuulleeni kritiikkiä siitä ettei kadulla törmätessä pahoitella vaan sanotaan “oj!”, aivan kuin ei oltaisi pahoillaan. Luulen että kyse on enemmän siitä ettei nopeassa tilanteessa ehdi sekunnissa reagoida, se spontaani huudahdus vaan pääsee huulilta. Tietenkin olisi kiva jos kaikkien spontaani älähdys olisi joku kohtelias “Oi anteeksi arvon rouva en huomannut teitä, eihän käynyt pahasti!” mutta yleensähän me kaikki vaan ryntäilemme arjessamme aikalailla päättöminä kanoina ja ajatuksissamme.

Minusta on lähinnä valtavan huvittavaa kun tuntemattoman kanssa kadunkulmassa on yhtä äkkiä naamatusten 10 sentin päässä toisen nenänpäästä ja tämä sanoo spontaanisti “Hej!”. Jos mietin saman tilanteen suomeksi ja joku olisi naamani edessä huutamassa TERVE niin pääsisi kyllä nauru!

Välillä tuntuu että joissakin kulttuureissa perinteinen ja spontaani kohteliaisuus on hyvin suurena osana kaikkea olemista. Irlantilaiskavereille oli itsestäänselvää tervehtiä tuntematonta, tarjota aina pubissa juotavaa (jopa hävettävästi mennä kyselemään sille suomalaistytölle teetä kun se ei juo kaljaa kuten kaikki muut ja näin ollen joutua kohtaamaan baarimikon oudoksuva katse ja toisto “Teetä?!” aivan kuin hän olisi yrittänyt tilata karhuntassuja, tikapuita tai autonrattia…..) ja saattaa kotiovelle taikka tilata taksi jos ilta oli mennyt myöhäksi. En muista kovinkaan monta kertaa Skandinaviassa törmänneeni tällaisiin täysin päivänselviin tapoihin osoittaa arvostusta kanssaihmistä kohtaan.

Mietin usein olleeni liian kauan poissa Suomesta voidakseni enää verrata tätä päivää – Minun kokemusmaailmani on viimeisintä huutoa kesältä 2012 ennenkuin syksyllä muutin Ruotsiin pysyvästi. Kenties siellä nykyään tervehditään rappukäytävissä? Kenties siellä nykyään reippaasti moikataan tuntematonta tilanteessa kuin tilanteessa jos joudutaan spontaanista naamatusten? Kenties kohteliaisuuden tai epäkohteliaisuuden kulttuurit ovat aivan erit eri paikoissa?

Moni vähän ihmetteli kun kerroin että kerrostalossa jossa asuin Tukholmassa tervehditään aina: hississä, rappukäytävässä, pyykkituvassa. Täällä Skånessa on kuva nirppanokista tukholmalaisista jotka “ei tervehdi rappukäytävässä,”, tämä on joku universaali totuus jota moni toistaa. Faktahan on ettei suurin osa Tukholmassa ole siellä syntyneitä tai kasvaneita että kenties ne ovat sitten vaan me junantuomat jotka moikkailevat toisiaan? Mene ja tiedä.

Jätä kommentti

*