Olin luennolla jonka aiheena norjalainen kulttuurintukeminen. Silmien eteen piirreltiin mustaa valkoisella lukuja jotka vaikuttivat aivan valtavilta. Tietenkin ymmärrän ettei kovin montaa maata sovi yrittäkään verrata rikkaaseen öljyvaltioon mutta ei voi mitään, päässäni soivat kuitenkin paikallisen kollegan sanat. Kysyttäessä onko freelancer-kansanmuusikkona Norjassa vaikeaa vastaa hän “Ei” hetkeäkään miettimättä. Kysyttäessä keneltä vaan kollegalta Ruotsissa saati Suomessa olisi vastaus kauniisti sanoen hieman polveilevampi.
Samoihin aikoihin osui silmään aivan loistava kolumni työuupumuksesta ( ruotsia pelkäämättömille linkki: www.expressen.se/debatt/det-storsta-hotet-mot-ett-friskt-samhalle-ar-var-egen-duktighet/ ) ja mielessäni nämä kaksi asiat yhdistyvät saumattomasti: Miten paljon pitää toimeentulon takia raataa että pysyy pää pinnalla? Milloin tulevat jaksamisen rajat vastaan? Kenen vastuulla on seurata ettei yksinäinen pikku yrittäjä/freelancer/pätkätyöläinen tapa itseään työnteolla?
Sen pikku yrittäjä/freelancer/pätkätyöläisen itse, tietysti. Itsehän se tekee kaiken muunkin.
EU-tutkimus johon kolumnisti Bob Hansson mainitsemassani tekstissä viittaa, paljastaa että Euroopan uupumuspotilaiden arvioidaan tuottavan sairastamisellaan noin 600 miljardin euron lasku. Ruotsissa on laskettu tänä vuonna jäävän sairaslomalle noin 70 000 työssäuupunutta.
Suomessakin on laskettu 2-3 prosentin työikäisistä sairastuvan vakavaan burnoutiin ja reilusti yli parikymmentä prosenttia taas kärsii lievästä työuupumuksesta. Siis _neljäsosa_ työssäkäyvistä tekee töitä tavalla joka sairastuttaa heidät. Ja valtio maksaa univelat.
Veikkaan että moni näistäkin on niin sanotusti kutsumustyössään ja intohimo-ammatissaan viimeiseen saakka taistelevia jotka aina vaan saavat huijattua itsensä töihin “kun se nyt kuitenkin on niin kivaa/tärkeää/paljon antavaa” ja käyttää vara-energiaa monta kuukautta, ellei vuotta ennen kuin on pakko antaa periksi ja mennä lääkärin juttusille. Kulttuurityöläisissä tätä ryhmää on Paljon.
Entä jos työstään saisi niin tuntuvaa palkkaa että joskus olisi varaa pitää vapaapäivä? Entä jos sairaana ei tarvitsisikaan lähteä hommiin koska puolen kuukauden vuokra ei olisikaan siitä yhdestä keikasta kiinni? Entä jos joskus voisi, herra paratkoon, lähteä lomalle ulkomaille? Tai tehdä pitkäkestoista taiteellista/tieteellistä työskentelyä ilman mitään tulosvastuuta sille säätiölle joka tällä kertaa on armahtanut ja antanut hieman roposia tähän tiettyyn projektiin tietylle rajatulle ajalle?
Onko meillä oikeasti varaa väsyttää luovat, ammattitaitoiset huippuosaajat mielisairaalan tai lääkärinvastaanoton tasolle? Kun näyttää että on olemassa tällaisia paikkoja joissa valtion kassasta oikeasti otetaan leijonanosa festivaalien tukemiseen (jotta voivat maksaa artisteille kunnon palkkaa. Norjass esim. minimipalkka muusikolle pyörii noin 500 euron korvilla kun Suomen ja Ruotsin liksalistat arvoivat muusikon pärjäävän reilusti yli puolet pienemmällä. Ja ei, tätä ei kyllä saa enää elinkustannuksien hintaavuudella selitettyä, ei ole Norjassa kaikki yli puolet kalliimpaa) ja apurahoihin.
Luennoitsijamme hymy huulilla kertoi että “Niin sitten voi hakea apurahaa ja sen yleensä saa” aivan kuin hän ei olisi ikinä kuullutkaan Ruotsin ja Suomen kollegoiden tuntemuksia lottoamisesta. Meillä päin sille apurahakirjeelle painetaan hellä onnensuukko ennen kuin se sujautetaan postilaatikkoon, sitten sanotaan pieni rukous, sitten loitsu ja kirous, mennään kotiin tekemään taika ja rukoilemaan vielä vähän lisää, sitten aloitetaan hakemus nr 5 sille kuukaudelle.
Älkää ymmärtäkö väärin hyvät lukijat, minä olen yksi niistä onnekkaista joita on lykästänyt lotossa (lienevätkö taikani ja rukoukseni toimivampia kuin niiden tuhansien kollegoiden joita ei lykästänyt?) mutta en voi olla miettimässä eikö tätä kaikkea voisi tehdä tavalla joka ei sairastuttaisi ihmisiä… Kun keskustelen kollegoiden kanssa, on väsymys, liika työnmäärä, byrokratian jaloissa kompastelu, alanvaihdon harkinta ja ja ihan suoranainen työuupumus niin yleisiä teemoja että alkaa epäilyttää koko kulttuuripolitiikka. Ja politiikka noin ihan yleensä. Koko työelämä ja työilmapiiri.
Josko tuota eläisin nähdäkseni sen päivän että kaiken arvoa ei mitattaisi rahassa ja kulttuurityöntekijänkään ei tarvitsisi juosta pennien perässä todistaakseen että osaa hommansa. Jos saisi toimeentulon, voisi tehdä sitä missä on hyvä ja saada siitä arvostusta, ymmärtää ettei työnmäärä saa olla sellainen joka vie yöunet, omanarvontunnon ja terveyden.
Tai sitten suuntaan keikalle yhä enenevissä määrin Norjaan…