Työnhaussa, työnhausta, työnhakuun…

Honest. Pure. Raw. Elämäntavoitteet.

Näin corona-keväänä, kuten vuodenaikamme näyttää nimen saaneen kansan suussa, ovat monet asiat toisin. Sekä globaali että henkilökohtainen sisäinen maailma näyttää hyvin erilaiselta mutta varsinkin meille kenen elämän täyttää yleisötapahtumat ja matkustaminen. Kaikkein karsein kuva on tietenkin meille joiden leipä on kiinni näistä kahdesta. Jos puhutaan suoraan niin ihan helevetin paska aika olla freelancermuusikko…

Joten lähdinpä minäkin päivänä muutamana työnhakuun! Jos käytän tällaista hyvin tympeää termiä kuin “oikeita töitä”, niin niitä lähdin siis hakemaan: täyttelin niitä sellaisia online-hakemuksia ja laitoin liitetiedostoiksi cv:n. Kirjoittelin sen henkilökohtaisen kirjeen jossa toistelen sanoja kuten “luotettava, sosiaalinen ja lojaali”. Intoa puhkuen hain aivan kaikkea kauppa-apulaisesta ja postinkantajasta koiranulkoilluttajaan ja sihteeriin. Ei tullut kuin yksi haastatellupyyntö, sekin olin joku kummallinen applikaatio joka piti ladata puhelimeen ja joka kyseli minulta kysymyksiä kuten “Miksi olisit hyvä tähän hommaan” ja sille puhelimen kameralle siinä sitten väkinäinen hymy naamalla vakuutat että olen niin aito ja autenttinen ja iloinen tyyppi kuulkaas että Minuthan haluatte tietysti töihin! Eivät halunneet, en koskaan kuullut heistä enää tämän jälkeen.

En voi olla ajatelematta kaikkia vastavalmistuneita tänä keväänä. Minähän olen niin tervassa ja höyhenissä jo moneen kertaan pyöritelty 36-vuotias että aika vähän hetkauttaa tällainen kahdenkymmenenviiden EI:n kuuleminen peräkkäin. Olen muusikko: koko urani perustuu toinen toistaan seuraaviin EI-sanoihin: apurahanantajat, keikkabuukkaajat, byrokratia, radiokanavat, festivaalipomot, ja kuka vielä!? Kaikki toistelevat tuon tuostakin “Sinun palvelusi eivät juuri nyt ole meille kiinnostavia” -mantraa. Sitten kun löytyy aina he jotka sanovat päinvastaista, he ketkä syleilevät minua myöntävillä vastauksillaan, sanovat erilaisin tavoin että palvelusi ovat kiinnostavia, taitavia ja rahan ja/tai arvostuksen arvoisia, siten pysyy balanssi ja kannattaa jatkaa.

Mutta tällä työnhaun alueella olenkin yhtä äkkiä aivan noviisi, osaamaton, eksynyt ja ihmeissäni. Ei siinä ole mitän balanssia että lähettää 15 hakemusta eikä saa yhtään vastausta. Siitä tulee vain väsyneeksi ja epätoivoiseksi. Kun 10 vuoden työuran jälkeen on vähän ehtinyt keräillä itselleen mentaalista resilienssiä ja itsetuntoa, on kuitenkin olo että kyllä se käenpoika pesän löytää ja minullekin joku paikka, harmittaa vaan niiden puolesta jotka heti alkuun kadottavan sen fiiliksen.

Minä olen aina hankkinut itsellesi töitä: järjestänyt konsertteja ja laulukursseja, kirjoittanut extra-kolumnin tai hakenut työskentelyapurahaa, löytänyt extraduunin jolla saa seuraavan vuokran maksettua. Toisaalta olen ylpeä että tarvittiin maailmanlaajuinen virusepidemia katkaiseman tämän voittokulkuni työmarkkinoilla. Toisaalta ymmärrän etteivät kaikki ole yhtä yrittäjähenkisiä, toisaalta ymmärrän ettei arvoni ole työnsaannista kiinni. Ja toisaalta olen loputtoman surullinen siitä että oman alan työt katosivat noin vain alle kuukaudessa. Mutta entä jos olisin se parikymppinen juuri työelämään saapunut jolla ei ole haisuakaan siitä miten edes käyttäytyä haastattelussa jos satojen hakemusten jälkeen sellaiseen kutsu kävisi? Ei käy kateeksi…

Mitä tällä jaarittelullani ehkä koetan sanoa on “Voimia! Luottoa! Jaksamista! Kärsivällisyyttä!” sille vastavalmistuneelle joka sattumalta valmistuu ehkä länsimaiden paskimpana keväänä sitten toisen maailmansodan. Tämä on sukupolvemme käännöskohta, se kevät josta tulemme puhumaan 10 vuoden päästä ja kyselemme toisiltamme “Mitä teit silloin kun….?”. Siihen saakka on ehkä parasta vaan toistella itselleen että “This too shall past”, kyllä tämäkin menee ohi.

Kohti uusia aikoja! Onnitteluni kaikille vastavalmistuneille!

 

 

 

 

 

P.S Ennen kuin alan saada huolestuneita sähköposteja voin onneksi rauhoitella sinua rakas lukija kertomalla että teen koko kesän uutta musiikki-, ja tutkimusprojektia apurahan voimin eli en suinkaan ole ekonomisessa kriisissä enkä kärsi nälkää eikä asunto ole menossa alta. Ilouutinen kulttuurirahastosta saapui juuri kesken työhakemusten kirjoittelemisen huhtikuussa ja muistutti että niin kuin aina ennenkin, elämä menee eteenpäin.

Jätä kommentti

*