Ulkomaalainen

Kun Egyptin Arabikevään vallankumouksen alussa ihmiset kerääntyivät Tahrir- torille osoittamaan mieltään diktatuuria vastaan, seisoi lavalla laulamassa 24-vuotias nuori mies sävellystään “Ihral” josta tuli koko kaksimiljoonaisen yleisön yhteinen hymni. Tuo mies on nimeltään Ramy Essam, hän on entinen jalkapalloammattilainen ja vallankumous- ja kulttuuriaktivisti kotimaassaan, nykyään ruotsalainen muusikko. Kun tuon miljoonien ihmisten tietoisuuteen tulleen tori-esiintymisen jälkeen oli hänen naamansa niin sanotusti liian tuttu poliisille ja armeijalle, ja kun hänet oli viranomaisten toimesta piesty verille, oli kotimaahan jääminen mahdotonta.
Kuten niin moni egyptiläinen, jätti Ramy kotinsa, mutta oli onnekkaampi kuin moni muu. Nyt hän on Malmön kaupungin ensimmäinen “Fristadsmusiker” (vapaakaupunkimuusikko) , hänellä on poliittinen turvapaikka artistina joka taiteensa ja ilmaisunsa takia on hengenvaarassa. Nyt hän kiertää sekä Ruotsia että maailmaa jakamassa paitsi laulujaan, myös rauhansanomaansa.
Olin toissapäivänä Ramyn ensimmäisellä Malmökeikalla jonka jälkeen esitettiin hänestä ja hänen aktivisti-tovereistaan kertova Art War -dokumentti. En muista, milloin olisin viimeksi lähtenyt ulos elokuvateattterista niin vaikuttuneena. Tämän 27-vuotiaan “mies ja kitara” -tyyppiset yksinkertaiset arabinkieliset pop-biisit nousevat aivan eri tasolle kun tietää tapahtumat niiden takana. Kun on ensin kuunnellut tuon mielettömän sympaattisen nuorukaisen lyhyitä esittelyitä kappaleistaan, sitten hänen vahvaa ääntään, sitten nähnyt filmin jossa esitellään kaikki arvet, mustelmat ja väkivallan jäljet… se jättää jäljen myös näkijäänsä ja kuulijaansa.
Keskustelimme elokuvan jälkeen toisen egyptisläislähtöisen muusikon kanssa. Nadin päätyi Ruotsiin Irakin sodan takia, asuttuaan vuosia siellä Egyptistä paettuaan. Kerroin hänelle huonosta omatunnosta jonka kanssa taistelen jatkuvasti tiedostaessani kuinka etuoikeutettu olen. Minäkin olen maahanmuuttaja mutta aivan eri ihmisryhmää, EU-kansalainen, vaalea korkeakoulutettu suomalainen. Minunlaiseni toivotetaan tervetulleeksi, tosin hitonmoisen paperisodan jälkeen… Aivan turhaan sinä podet huonoa omatuntoa, hän vastasi, mutta puhu näistä asioista, ota ne esille joka konsertissa, joka kiertueella, kerro ihmisille mitä koet ja näet, kaverini kehotti.
Tunsin itseni yhä voimattomaksi. Pieni lohtu on kirjoittaa blogipäivitys ja koettaa kuvailla mitä minä tunsin koettaessani samastua näihin kahteen egyptiläiseen jotka ovat eläneet ja kokeneet sodan, ja elävät nyt muistojensa kanssa. Minä en voi mitenkään täysin ymmärtää heitä. Koskaan. Minä olen heille ulkomaalainen, he minulle. Koetamme ymmärtää toisiamme ja ruotsalaisia parhaamme mukaan. Mietin isovanhempiani ja heidän sukupolviaan, meille suomalaisille sota on jo onneksi melko kaukana. Toisille se on yhä arkipäivää.
On pääsiäisen aika, enkä voi olla ajattelemassa sitä nuorta juutalaista joka ristiinnaulittiin uskomuksiensa takia. Pitipä Raamattua sitten satukirjana tai totuuden sanana, tiedämme kaikki ettei oikeastaan ole edes väliä, elikö Jeesus Nasaretilainen oikeasti ja kuoliko hän synteimme tähden. Väliä on sillä, että samanlaisia nuoria miehiä ristiinnaulittiin tuhansia ellei miljoonia, satojen ja tuhansien vuosien aikana. Eikä pelkästään kaukana itäisillä mailla vaan tänäkin päivänä jatkuvasti kaikkialla. Joko kuvainnollisesti, konkreettisesti, sanoin tai erilaisin teoin.
Minä istuin ensimmäistä kertaa tuollaisen nuoren miehen vieressä. Vaihdettiin puhelinnumeroita, hän älypuhelimellaan kertoillen olleensa keikalla Helsingissä ja palaanvansa pian Maailma kylässä-festivaaleille. Jokapäiväisen jutustelun lomassa mietin kuinka hän istuu siinä nahkatakki peittäen ne juuri filmiltä näkemäni brutaalit arvet. Pari vuotta sitten hän lauloi miljoonille vallankumoustaistelijoille, nyt kouralliselle ihmisiä elokuvateatterisalongissa. Halusi tai ei, on hän legenda. Arabikevään tapahtumat olivat niin valtava muutos joka vaikutti koko maailmaan, etten voinut olla ajattelematta josko hän on joskus katunut noustuaan tuolle lavalle. Josko välillä paine olla esikuva ja merkitty mies kasvaa liian suureksi. Ja kaikki se valtava kohina yhden ihmisen ympärillä siirtää katseemme pois niistä miljoonista muista joilla on samat haavat, tai pahemmat.
Tunteeko hän joskus siitä huonoa omatuntoa? Että hänet huomataan ja huomioidaan, että hänen pelastautumisensa Ruotsiin teki hänestä etuoikeutetun. Ja miksi ihmisen pitäisi surra omaa hyvää elämäntilannettaan vain koska muilla menee huonosti? Kaipa tärkeintä on taistella sellaista tulevaisuutta kohti jolloin kaikilla olisi tasaisesti onnenlahjoja.

Kommentit

  • Ville I Heikkinen

    Blogisi päätteeksi laittamaasi videota katsellessani mieleeni muistui historiasta Victor Jaran kohtalo. Rakkautta ja tasa-arvoa maailman toivoen!

Jätä kommentti

*