Kaveri kutsui minua nimellä nusvensk, uusiruotsalainen: ruotsalaisen poliittisenkorrekti nimitys maahanmuuttajalle. Kun asetut asumaan tähän maahan, tulee sinusta ruotsalainen, tuntuu sana sanovan. Tai että sinusta tulee Melkein ruotsalainen, sellainen ruotsalainen jonka nimityksen eteen pitää lisätä joku pikkusana joka erottaa sinut aidosta Svenssonista. Tai että sinä olet nyt sitten tervetullut ja halusimme ihan luoda tällaisen sanan teille ketkä haluamme inkludeerata joukkoomme, tervetuloa.
Jotenkin koko sana vaan kalskahti korvaan. Enhän minä ole millään muotoa ruotsalainen. Minä olen asukas yhdessä valtiossa, minulla on kansalaisuus toisessa, vaan liekö noilla niin väliä kun kuitenkin olen ja aina ollut suomalainen…
Sanat ovat aina niin kovin latautuneita ja kertovat aina ajasta jossa elämme. Mieti vaikka englannin sanaa “single” joka oikeastaan kaikessa yksinkertaisuudessaan meinaa että jotakin asiaa on yksi kappale. Kiitos amerikkalaisen mediateollisuuden kulkeutui sana Pohjolaankin (ruotsissa sanaa ei edes vaivauduttu kääntään vaan yksineläjä sanoo ihan vaan että “Jag är singel”) ja nykyään on aika tulenarka aihe kysyä sukujuhlissa onko joku “sinkku”. Osalle sana on punainen vaate ja kantaa sisällään kaikenlaista negatiivista. Osa näkee heti filminauhana edessään seksihurjastelijan Manhattanilta. Tosi asiassa siis puhumme ihan vaan ihmisestä joka ei ole parisuhteessa.
Mutta se mikä on normin ulkopuolella on aina jotain mitä mitää vähän selittää. Kun parisuhde nyt on yhteiskunnassamme jo pitkään ollut normi, pitää nelikymppiselle yksiasujalle olla joku nimitys jolla helposti voi selittää että tuo ei sit kuuluu siihen ryhmään.
Ruotsalainen joka ei tule ruotsalaisista vanhemmista ja on muuttanut muualta on poikkeus normista. Antakaamme siis hänelle nimi.
Sovittelen itselleni monenlaista titteliä. Malmölaisena olen sekä maahanmuuttaja että paluumuuttaja. Olen sekä ruotsinsuomalainen että Suomen kansalainen, en ole suomenruotsalainen mutta arjessani olen svenskatalande vaikken tulee ruotsinkielisestä perheestä. En ole synnyttänyt yhtään lasta mutta koen silti olevani “perheellinen” (jopa kaksinkertaisesti koska minulla on kaksi perhettä kahdessa eri maassa) mutta myöskin lapseton.
Tittelit pois! Miksi meille ovat tuollaiset latautuneet laatikot niin elintärkeitä? Miksi meidän pitää saada laittaa ihmiset lokeroihin? Mikä siinä niin ihmisiä viehättää? Koetan usein noudattaa arjessani ns. “pienimmän pahan tekniikkaa”. Jos jollekulle tuntuu pahalta että kutsun häntä vaikkapa sedäksi, tädiksi, pojaksi tai tytöksi, on minulle hirmuisen helppoa kutsuä tätä tyyppiä yksinkertaisesti hänen omalla nimellään. Se ei ole minulta pois mutta voi merkitä toiselle todella paljon. Jos henkilö X itse erikseen pyytää tai vaatii että häntä tulee puhutella Rouvaksi, Kenraaliksi, Herra Puhemieheksi tai whatever, on minulta pieni vaiva lisätä pari äänettä lisää hänen nimensä eteen jos se hänen oloansa helpottaa. On kuitenkin todennäköisesti kaikille mielekkäämpää olla laittelematta kenenkään otsaan leimoja jos niitä ei erikseen pyydellä.
Kokeileppa huviksesi seuraavissa sukujuhlissa: jätä kysymättä “Onkos sulla tyttöystävää/Jokos sinä olet sitten maisteri/Ohhoh, tuleekos masusta tyttö vai poika/mistäs maasta se sinun kaveri on kotoisin”. Aloita keskustelu vaikka “Missäs sinä nykyään asustelet” ja jatka vaikkapa “Oletko viihtynyt” ja kas, edessäoleva tyyppi onkin vain ihminen joka kertoilee arjestaan ilman minkäänlaista painolastia