Välistävetäjä

....puolet ja puolet?

Suomalaisen festivaalin ohjelmalistassa seisoi nimi Anna Fält (SE) ja ruotsalaisen festivaalin vastaavassa taas Anna Fält (FI). Tiedättehän: artistin nimi ja siihen perään kotimaa, hieman kuin kuittaamaan että “Kyllä meillä kuule buukataan muaaltakin kuin omalta kylältä!”.

Huomaan taas kerran seisovani saman tilanteen edessä: minua hauskuuttaa ajatus siitä että olen aina hieman toisaalla… Olen jo niin tottunut pienen pieneen tietoisuuteen takaraivossa etten olen ihan omalla maalla (*pun intented!*) että se meinaa jo olla jonkinlainen vakioasetus. Olen ehkä epämukavuuden maailmanmestari, aina pikkaisen ulkona, aina vähän vääränlainen, aina himpun verran vieraassa paikassa. Jolla tarkoitan siis tietenkin oikeaa paikkaa, sillä vieraalla… että väärä paikka on varmaankin se minun oikeani. Luulen.

Arjessani olen jatkuvasti Tukholman ja Malmön välillä ja Ruotsin ja Suomen välillä, luonnonkaipuun ja city-elämän välillä, perinnemusiikin ja modernin musiikin välillä, ja eri kulttuurien solmukohdissa. Jos en ole paikassa A, ole paikassa B kaipaamassa paikkaan A taikka matkalla sinne, taikka suunnittelemassa matkaa sinne taikka sieltä juuri tulleena. Tosi asiassa olen siis paikkojen A ja B välillä enemmän kuin itse paikoissa A tai B…

Ja niin monta vuotta kun menikin surkutellessa jatkuvaa läsnäolon puutetta ja parjatessa itseä mielenrauhan puutteesta. Kolmekymmpisen näsäviisaalla elämänkokemuspankkisaldolla voin viimein todeta että Hei täällähän on ihan kiva olla! Tai ehkä vieläpä: entä jos onkin niin että välistävetäjän tila on se paras aitiopaikka? Onhan se aika etuoikeutettu asema saada katsella niin monia asioita niin läheltä. Vaikka ei itse 100% kuuluisikaan joukkoon, saa olla joukossa. Vaikka ei tuntisi itseään 100% kodikkaaksi, tuntee itsensä tervetulleeksi, hyväksytyksi ja osaksi jotakin tärkeää.

Ja ilo siitä, ettei jumahda paikoilleen: turva siinä tunteessa ettei hae turvallisuudentunnetta pelkästä tuttuudesta.

Kyllä, lue tuo lause uudestaan.

Kun kulkee rajapinnoilla, on mahdollisuus kasvuun epämukavuusalueillaan, on mahdollista kehittyä koko ajan kohti uutta hieman epämukavaa ja löytää enemmän ja enemmän mukavuutta epämukavuudesta. Voi olla se ärsyttävä tyyppi joka sanoo ongelman tai kriisin kohdatessaan “Tää on tosi jännää” sen sijaan että parahtaisi loppuunkuluneita lauseita kuten “Miksi mulle aina käy näin?” tai “Mä en kestä tätä mun elämää!”. Tiedän, ne tyypit on tosi ärsyttäviä. Haluan siitä huolimatta olla sellainen kun minusta tulee iso.

Että voisi kulkea paikkojen välissä, ei siksi ettei kuulu mihinkään, vaan koska valitsee sen!
Koska tuntee itsensä kodikkaaksi kodittomuudessa, koska tuntee itsensä oikeanlaiseksi ollessaan jossain puolivälillä, ei siksi että saisi vain puolikkaan vaan koska voi saada kaksi lähes kokonaista.

Jätä kommentti

*