Yhteisö

Kirjoitin marraskuussa blogin otsikolla Välistävetäjä jossa käsittelin vanhaa kunnon elämänteemaani “kahden kulttuurin välillä”, lähtien liikkeelle erään suomalaisfestivaalin ohjelmalehtisestä jossa nimeni kirjoitettiin muotoon Anna Fält (SE). Mietin hetken, olenko kiintiöulkomaalainen jonka nimen perään kirjoitettava kirjanyhdistelmä tekee jonkinlaisen “vaikutuksen”. Tulin lopulta tuttuun lopputulokseen että näinhän se nyt vaan on mennyt, kuten kellä tahansa ulkosuomalaisella: koti, kulttuuri ja juuret ovat toisaalla, arki ja tulevaisuus muualla. Siitä muodostuu sellainen soppa mikä nyt sattuu henk.koht tulemaan, kaikkine aineksineen…

Esiinnyn melko harvaseltaan Suomessa ja todella harvoin ns. “kansanmusiikkiyleisölle” eli ihmisille jotka ovat opiskelleet alaa, tietävät perinteestä tai ovat jotenkin asiaan vihkiytyneet. Ruotsissa keikkailen kansanmusiikki- ja maailmanmusiikkitapahtumissa tuon tuostakin mutta siellä minulla onkin yksi pieni etu: kukaan ei todellakaan tunne sitä traditiota mitä esitän. Voisin laulaa vaikka Olavi Virtaa ja menisi varmaan täydestä. Tässä tullaan mielenkiintoiseen kysymykseen taiteilijan näkökulmasta: Miten paljon hommaan vaikuttaa tunne että yleisö “ymmärtää”? Onko konsertti mielekkäämpi, pelottavampi, helpompi tai tärkeämpi jos minua tuijottelevat ja kuuntelevat ihmiset ovat Joku Reijo tai kansanmusiikin tuntija? Retorinen kysymys, armas lukija, vastauksia minulla ei ole.

Huomasin edellisen festivaaliviikonlopun jälkeen pakahtuvani siitä samasta tutusta tunteesta joka usein valtaa kehoni kansanmusiikkitapahtumien jälkeen: yhteisöllisyys. Se, että saa kuulua porukkaan, jakaa intohimon, puhua “samaa kieltä”, on varmaan yksi ihmisen kaikkein syvimpiä perustarpeita. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee kuppikuntiaan: perhe, suku, harrastusporukka, kyläläiset…

Mietin usein miten onnekas olen kun olen saannut kasvaa kylällä missä vieläkin toimii valtavan hieno naapuriapu (Terveisiä Nerohvirralle <3). Kaupunkilaiset eivät välttämässä edes moikkaa samassa rapussa asuvia, saati tiedä heidän etunimiään, pikkukylillä vielä tarvitaan ja arvostetaan pieniä palveluksia kuten “Martti auraa meidän polun ja minä vien sille silakoita”. Huomaan usein kaipaavani tuollaiseen yhteisöön ja kadehtivani suuresti kavereita jotka ostavat talon maalta ja kertovat kivoista naapureista.

Tosin yhteisönhän ei tarvitse olla konkreettisesti lähellä. Tunnen paljon ihmisiä joiden elämää rikastuttavat erilaiset online-yhteisöt, ihmiset joita ei koskaan ole edes naamatusten nähnyt. Yhteisen asian ympärille keräytyminen on kuin vanhan ajan kirkkomenot: Me uskomme samaan asiaan ja jaamme yhteisen rakkauden. Tosin huomaan ainakin henkilökohtaisesti tarvitsevani sen kollektiivisen somaattisen kokemuksen jossa keräännytään samaan huoneeseen, ollaan kuin jossain samassa energissa joka täyttää tilan.

Viikonlopun festarikokemus oli pitkästä aikaa kokemus siitä, mille tuntuu olla kaltaisiensa joukossa, kuin perhejoulu, retriitti tai sukujuhlat: Me ollaan samassa veneessä (Pun Intented kun itse festivaali pidettiin risteilylaivassa…). Niin paljon kuin aina paasaankin siitä, ettei laulukielellä ole väliä, että laulan suomeksi ei-suomenkielisille ja eihän se nyt haittaa, niin kyllä siinä nyt vaan On ero kun yleisö ymmärtää tekstin. Kyllä ne ihmiset vaan tulevat jotenkin lähemmäs kun jaetaan jonkinlainen sama taustatarina. Niin paljon kuin aina paasaakin, että pitää googlettaa suomenkieliset sanat kolumneja kirjoittaessa kun en muista enää, solahdankin yhtä äkkiä takaisin suomen kieleen kuin tuttuun kotiin ja huomaan, että äidinkielen puhuminen On tärkeää.

Niin paljon ja suuresti ja intohimoisesti kun rakastankin yksinoloa, rakastan kuitenkin kyllä ihmisiä vielä enemmän. Välillä pitää sooloartistinkin poistua luolastaan ja muistaa mistä elämässä on kyse: Kokemuksien jakamisesta.

Jätä kommentti

*