Yleisö, kuulija ja kuuntelija

Joku tuli sanoneeksi minulle konsertin jälkeen että “suomalaiset on niin huonoja lähtemään”, ja olin osin samaa ja osin eri mieltä: tämä tauti ei suinkaan ole vain suomalaisten kansantauti. Ruotsalaiset ovat varmasti ihan yhtä huonoja: kotisohva, tabletti, kännykkä ja tv houkuttavat kyllä kaikkia mukavuudenhaluisia varmasti yhtä paljon.

Toinen asia mikä yhdistää suomalais- ja ruotsalaisyleisöä on takarivien täyttäminen. Kukaan ei uskaltaudu etupenkkiin, yleensä ei edes toiseen tai kolmanteen! Jos penkkirivejä konserttipaikassa on viisitoista, on melko varmaa että ne täyttyvät takimmaisesta nurkasta ja välimatka esiintyjän ja yleisön välillä tuntuu kilometriltä. Välillä vähän mietin että mitä tällaiset ihmiset toivovat ja haluavat konsertilta? Ettei tulisi nähdyksi, ettei paljastuisi? Ettei tunnelmasta suinkaan tulisi liian intiimi, ettei tulisi tukala olo? Ettei vaan tarvitsisi tuntea niin paljon niitä, mitä ne on… tunteita!

Olen käynyt monen monta keskustelua kollegani kanssa joka on klassisen intialaisen musiikin ammattilainen, heidän koko konserttikulttuurinsa kun on hyvin erilainen Pohjoismaisesta. Konsertit kestävät tuntikausia ellei lähes läpi yön ja siinä välillä syödään useampia ruokalajeja, seurustellaan, tanssitaan… konserttiin ei tulla istumaan hiljaa ja keskittymään musiikkiin, se on jonkinlainen joka aistin kokemus joka jaetaan kaikkien paikalla olevien kanssa.

Sleeping Concerts -konsepti on ollut vähän nousussa oleva trendi ainakin Kööpenhaminassa ja Ruotsissa jo pari vuotta. Nämä ovat niin sanottuja immersio-konsertteja joissa ei istuta penkissä eikä seurata alusta loppuun yhtä konserttikokonaisuutta. Voit lepäillä ja vaikka nukahtaa jos huvittaa, konsertti kestää läpi yön tai vähintään kuutisen tuntia. Usein ne ovat jonkinlaista ambient-surinaa enemmän kuin varsinaista konserttimusiikkia, vähän niinkuin äänimaisema johon astut niin pitkäksi aikaa kuin haluat.

Tulee vähän mieleen vanha runolauluperinne, kalevalanmittainen laulu jossa voitiin kertoa tuntikausia jatkuvia eeppisiä tarinoita laulaen. Joku istui tuvan nurkassa ja siinäpä voi samalla tehdä puhdetöitä, laitella ruokaa, nukahtaa tovi, hoitaa lapset ja hypätä taas mukaan tarinaan tunnin päästä katsastamaan että mitäs siellä tapahtuu. Vähän niinkuin nykyään on telkkari päällä olohuoneessa monessakin taloudessa ilman että sitä aktiivisesti kukaan katsoo.

Itse usein tällaisia eeppisiä tarinoita keikoilla esittäneenä aina mielenkiinnolla seuraan yleisön keskittymisen tasoa, monelle kun 20-minuuttinen laulu on ennenkuulematon juttu. Toisaalta siitä ei ole niinkään pitkä aika kun elimme vielä todellisuutta jossa biisi ei kestänyt 3 minuuttia 25 sekuntia radioiden soittolistojen takia ja keskittymiskyky oli ihmisolennolla aivan eri luokkaa!

 

Jätä kommentti

*