Hiihdon ylistys 3

YKSIN

Tämä talvi on hiihtoparhaillaan. Lunta tuli joulukuussa joka päivä. Silloin se tuntui liialta, nyt sopivalta. Metsäladut ovat hienot: lunta turvallisesti, ei vielä roskaa laduilla ja valoisaa.

Olen vyöttönyt itseni helmikuun alun kymppiasteen pakkaseen. Housuja jalkaan yhdet, kahdet, kolmet – noo, enemmän. Pitkälle kehitettyä kerrospukeutumista. Lähden ladulle. Tuuli otetaan tarkkaan huomioon, Neulamäen maisemissa pysytellään tuulensuojan puolella vielä näin keskitalvella. Jäälatuja ei ole saatu vielä avattua, kun jäät on heikot. Sitäpaitsi minulla on housujeni sisällä vielä ihan ikioma hiihtorajoitin, joka estää jäällä hiihdon. Rajoitin on päällä yleensä maaliskuun puolivälin paikkeille saakka.

Hiihdon alku vähän takkuaa, ennenkuin rasituksen lämpö leviää kehoon. Latu kuitenkin paranee Tervaruukin suunnalla ja hiihto alkaa maittaa. Pitovoidetta on vain hiukan, mutta näin pakkaskeliin se hyvin riittää. Olen tehnyt metsätöitä alkutalvesta. Nousuissa jaksan paremmin ja ei tule sitä happivajetta joka alkutalven hiihdoissa on keljuinta. Ehkä myös ikä on antanut järkeä siten, että osaan hiihtää ahnehtimatta ensimmäisen puoli tuntia.

Mietin hiihdon fysilogiaa. Eikös hiihto palauta ihmiskehon nelijalkaiseen esihistoriaansa? Okei, taaksepäin pitää mennä muutama miljoona vuotta. Mennään kuitenkin. Sauvoilla on nyt ainoastaan nostettu savannin pinta vyötärön korkeudelle ja etujalat on saatu töihin. Oikeastaan vuorohiihto voitaisiin nimetä susihiihdoksi ja myötäisen tasatyönnöt antiloopiksi. Tasatyöntönousu ahmaa.

Laturaivovyöhyke ulottuu täällä Kuopiossa noin parin kilometrin etäisyyteen torilta. Olen reilusti tuon alueen ulkopuolella. Hiihdän ihastuttavassa, sopusointuisessa, valoisassa sekametsässä. Kaksisuuntainen latu, välissä kapeahko luistelubaana. Punoittavia, huuruisia ihmisiä tulee harvakseltaan vastaan. Otan avoimen katsekontaktin aina kun pystyn. Muutama puolituttu, kevyt nyökkäys. Kaikissa kohtaamisissa, ohituksissa ja mäkien vaarakohdissa kanssahiihtäjät otetaan huomioon luottamusta herättävällä tavalla.

Laturaivo on paradoksi. Se on sitä herkemmässä, mitä paremmin ladut on kunnostettu ja mitä useampi kulkee vierekkäin. Silloin jokainen ajattelee, että minä ja koirani kyllä mahdumme tänne. Leveimmillä “laturatapihoilla” ovat myös liikkeellä  juuri he, joiden lenkit ovat lyhyimmät ja joiden aika on eniten ohjelmoitua. Miksi ihmisten pitää pakkautua sinne, missä ovat kaikki muut, kiireineen ja suorituspaineineen? Kun olet hiihtänyt metsän kehdossa tai järven aavalla puoli tuntia, tori koko ajan takanasi, niin suhtaudut vastaantulijaan aivan eri tavalla.

 

KOLMISIN

Ollaan maaliskuun alussa. Olen aukaissut Neulalammen jäälle ikioman privaattiladun. Se kiertää aivan rantoja pitkin, koska siellä jälki säilyy parhaiten auki. Aurinkoisin reuna kylpee jo auringossa kolme keskipäivän tuntia. Koko latu on pari kilometriä ja se on meillä Kaijan kanssa henkireikä silloin, kun pakkasen ja viiman takia ei kauaksi kotoa lähdetä.

Kaijan pojanpoika Pyry, neljävee, on tullut käymään. Sukset ovat mukana. Laskeudumme lammelle. Pakkasta kymmenen, mutta aurinko taittaa jo sen terävintä kärkeä. Hanki hehkuu miljoonina kiteinä ja on aivan tyyntä. Aurinkoisen rannan pajukko on jo täysin puhdas menneen pakkasyön kuurasta. Latu on pohjalta kova ja erittäin luistava. Laitan Pyrylle sukset ja asetan hänet ladulle. Päästään vihdoin aloittamaan. Ensin sukset siirtyvät kerrallaan vain pienen hiihtäjän kengän terän verran. Menen rauhassa perässä. Mennään satakunta metriä. Suksi siirtyy jo selvästi pidemmän matkan kerrallaan.

Käännytään. Näytän sen vaihe vaiheelta omilla suksillani ja poika tekee perässä. Onnistumme kaatumatta. Paluumatkalla Pyry kysyy moneen kertaan, miten tämä latu on tehty. Sanon, että olen avannut sen umpihankeen omilla suksillani. Hän miettii sitä jonkin aikaa ja kysyy, miten olen jaksanut tehdä sen. Itsetuntoani hivelee. Sanon, että olen aikamies ja jaksan oikein hyvin, kunhan muistan levätä välillä. Pyry hyväksyy selityksen. Hiihdän hänen rinnallaan umpihangessa ja opetan jo tasatahtia. Pyry tekee jopa muutamia perättäisiä tasatyöntöjä.

Kaija tulee myös rantaan ja hiihdämme kolmisin jonkin aikaa. Viimeksi lasketaan Pyryn kanssa yksi mäki. Olen aiemmin tehnyt  loivaan rinteeseen lammen jäälle päättyvän, nyt jo kovaksi kylmettyneen laskuladun. Keli on kuitenkin niin liukas että Pyry kaatuu kahdesti, nätisti pyllylleen niinkuin ensi kaatumiset aina. Nostan pikkumiehen kainaloista pystyyn ja sovittelen ladulle. Viimein ollaan laskettu tasaiselle, lammen jäälle. Laskuladulla näkyy kaksi kuoppaa, parin suksen mitan välein. Tunti suksilla on vierähtänyt. Teemme Kaijan kanssa yhteisen havainnon, että Pyryn kiintiö on täysi. Kaija lähtee Pyryn kanssa sisälle ja minä jään vielä kiertämään lampea. En pidä kiirettä vieläkään.

Tunnen tyytyväisyyttä, jota en osaa tarkemmin määritellä.

 

 

Jätä kommentti

*