Hiihdon ylistys

Harrastan talvella murtomaahiihtoa. Tänä syksynä aloitettiin marraskuun alkupuolella ns. Puijon ylälenkillä. Hiihtokertoja on takana kymmenkunta ja hiihtoa noin tunti kerrallaan. Viisikymppisen täytettyäni en ole kysyjille kertonut kilometreistä, ainoastaan talven hiihtotunnit tai kerrat jonkinlaisella tarkkuudella. Pidän sitä ystävällisenä tapana. Tosin epäilen että ei toimi kaikille kysyjille. Varsinkaan niille, jotka aina ensimmäiseksi kuuluttavat hiihtämänsä kilometrit.

Keliennuste on optimaalinen. Tuulta luoteesta 3…4 m/s, lämpötila 1…2 astetta miinuksilla, ei lumisadetta. Luulen, että Neulaniemen lenkki on hyvässä kunnossa.

Laitan kotirapulla sukset jalkaan. Tämä on aina suurin toiveeni, koska hiihto alkaa silloin heti. Lasken kevyen liikenteen väylän viertä viitostien alitse latulinjan risteykseen. Siellä huomaan, että latulinja onkin ollut metsän harvennusten ajourana ja vaikeaa hiihtää. Matkaa Neulaniemen lenkille on parisen kilometriä, pohjoista kohti, moottoritien tuntumassa. Uralla näkyvät kuitenkin kahden hiihtäjän menojäljet ja päätän lähteä.

Hiekkaa ei uralla ole ja selviän jotenkuten. Tulen vastarinnettä kuumissani Neulamäen lenkin kylkeen. Vilkaisen kelloa ja totean, että hiihto tähän saakka kesti kymmenen minuuttia pitempään kuin normaalisti.

Lähden hiihtämään laskuvoittoista osuutta länteen,Vuorilammen ohi Tervaruukille. Latu on kova ja luistava. Minun on oltava varovainen, sillä molemmat lonkkani leikattiin 13 vuotta sitten, enkä halua kaatua kovassa vauhdissa. Hiihtäjiä alkaa vilahdella vastaan. Vuorilammen nuotiopaikalta kuuluu vaimeaa puhetta ja tuntuu mieto nuotion savun tuoksu. Pitovoidellulla suksella hiihtäminen on parhaimmillaan uskomattoman koukuttavaa. Nyt suksi toimii. Sen tietää siitä, että pieni nousu tuntuu myötäiseltä ja tasamaa jo laskulta, joka houkuttelee tasatyöntöihin.

Kaamospäivän valoisin tunti on alkamassa ja lumivalkea metsä kiitää vastaan. Ohuimmillakin koivun varvuilla on valkoinen lumipitsi ja isojen kuusien laajoille alaoksille on tarttunut suuret lumipunnukset, jotka painavat ne maata kohti ja samalla lähemmäksi runkoa – kuusen tapa selvitä ilman oksien katkeamista. Koko metsä on puhtaan valkean lumen lumossa. Ladulla on muutamia neulas- ja varpujäämiä, jotka kertovat ladun kunnostajien poistaneen ladulle katkeilleet oksat. Tarkkailen nousuissa saman kohdan laskulatua. Osaan sitten tarvittaessa varoa huonoja paikkoja paluumatkan maukkaimmissa laskuissa…

Hurmaannun hiihtämään liikaakin, mutta onneksi vastaan puhaltava tuuli viilentää sopivasti. Tällä iällä on laitettava saavillinen vaatetta päälle, että levottomat jalat tai alapään pissarajoitin eivät nouse kapinaan seuraavana yönä. Minulla on jalassa niin monet housut, että en kyllä kehtaa sanoa. Muistan jutun hirvitulilta jonkun joulukuun alussa vuosia sitten, kun ikäiseltäni mieheltä kysyttiin, monetko housut hänellä oli jalassa. Miehen vastattua totuudenmukaisesti että seitsemät, niin kysyjä ihmettelemään, että löytyykö sieltä sisältä miestä ensinkään, vai onko se pelkkä ryysykasa?

Käyn kääntymässä Tervaruukin pihassa ja vilkaisen siitä rantaan. Jäälle menee ainoastaan jalkamiesten ja hiihtäjien jotos, ei latukoneiden jälkiä. Jäille ei kannata täällä lähteä, jos ei tunne Kallavettä tarkkaan.

Paluumatkalla tuuli on myötäinen ja hiihto maittaa. Kun lähden loivaan nousuun Vuorilampea kohti, niin muistan miten opettelin pitovoitelun alkeita yli kolmekymmentä vuotta sitten tässä samassa rinteessä. Asuttiin silloin Puijonlaaksossa ja olin sieltä käsin kiertämässä Neulamäkeä vastapäivään. Pitovoitelin sukset lähtiessä enkä älynnyt ottaa voiteita mukaan. Tässä nousussa huomasin, että pito oli käytännössä loppunut ja jouduin nousemaan luistellen koko mäen ja tietenkin myös kaikki jäljellä olevat nousut Puijonlaakson Hiihtäjäntielle saakka. Selvisin siitä, mutta viimeiset pari kilometriä Niuvanportin rannasta olivat melkoista tuskaa. Kun riisuin hanskat kotona, niin sauvan lenkkien kohdalla  kämmenselissä oli puolentoista sentin levyiset punaiset nauhat. Silloin ei muistaakseni tunnettu koko luisteluhiihdon käsitettä, mutta kylläkin melko pian sen jälkeen. Sen aloitti suomalainen hiihtäjä, jonka nimi oli Pauli Siitonen.

Pahin kiire alkaa helpottaa. Lisääntyvät kanssahiihtäjät hiovat ladun yhä luistavammaksi ja nautin menosta. Lonkkieni vuoksi hiihto on käytännössä ainoa kuntoilulaji, jossa vielä pystyn rasittamaan kehoani pitkään ja tehokkaasti ilman, että jokin paikka kipeytyy. Käsien ja jalkojen kuormitusta on helppo vuorotella sinne, missä ei ole kipuja tai väsymystä.  Tietenkin hiihtäminen pitää aloittaa syksyllä varovasti.

Jos uskoisin tähdenlennon aikana muistetun toiveen toteutuvan, niin kaksi ensimmäistä minulla on valmiina: ikuinen hiihtokyky ja vanhan hyvän ajan lumitalvet!

 

Jätä kommentti

*