Joulukuusen haku omasta synnyin- ja kasvumaisemasta kuuluu ehdottomasti joulunalusajan rituaaleihin.

Varaudun jo edellisiltana. Puolenkymmentä pientä, räjähtävän kuivaa puuklapia muovikassiin alakerran lämpimästä nikkarointitilasta. Perään kiharaisia höylänlastuja ja tuohikiehisiä. Muovikassi kevyeen solmuun ja auton takakonttiin valmiiksi aamua varten. Lähtötohakassa se kuitenkin unohtuisi.

Iltapimeällä käyn hakemassa peräkärryn toimiston takapihalta. Minulla on – ymmärtääkseni –  ikiaikainen 0ikeus peräkärryn lainaukseen entiseltä työpaikaltani kunhan varmistan, että edelleen työelämän autereessa  olevat saavat sen tarvitessaan. Peräkärryn aisa lukkoineen on syvällä kinoksessa, lukko jäässä  ja pakkasta kymmenisen astetta. Onnistun kuitenkin sulattamaan sen paljaissa, lapioinnin hiostamissa kämmenissäni. Vielä kolmenkymmenen sentin lumi pois kärryn katolta, pyörille ura vapauteen lumivallin läpi ja aisan keinottelu vetokoukkuun. Aisan kanssa telmiessä ristiselkään vihlaisee, mutta ei pahasti.

Aamulla syödään Kaijan kanssa kunnolla, sillä umpihangessa kahluu rupeaa tyhjällä mahalla tympäisemään. Onneksi pystyn syömään hevosen lailla heti herättyäni. Kahvia termariin, lämmintä mehua toiseen ja voileipiä sekä pullia varataan matkaeväiksi. Heittelen ne hirvitulilta tuoksuvaan, paljon kokeneeseen eräreppuun. Muistan jopa tulitikut ja terävän metsästyspuukon.

Ajellaan puolitoista tuntia luoteeseen ja arvotaan säätä. Netti ennusti, että lunta ei juurikaan sada, pakkasta olisi 6..8 astetta ja heikkoa tuulta länsiluoteesta. Tuuli kiinnostaa siksi, että se ratkaisee, haetaanko kuuset saaresta.

Alku ei näytä hyvältä. Heti moottoritiellä on sakea lumenpöläkkä ja aistit on saatava turvalliseen liikennevireyteen. On vielä pimeää ja yritän tehdä siltojen korkeimmalta kohdalta havaintoja Kallaveden jääkentän olemuksesta. Huonolla menestyksellä. Tunnin ajon jälkeen lumisade kuitenkin vähitellen lakkaa, aamu valkenee ja jopa palasia vanhaa taivasta on havaittavissa. Yritän optimistisella otteella puhua  small talkia säästä Kaijan kanssa, mutta hän pysyttäytyy enemmänkin, no, realismin alueella.

Onneksi autoradio alkaa hehkuttaa Saara Aallon voittokulkua ja hiljennymme kuuntelemaan. Mökkitien alussa, pari kilometriä ennen määränpäätä suljen radion ja alan virittyä maaseutufiilikseen. Seuraan kotkankatseella lumilingon penkkoja ja niiden takana näkyvää hankea. Hirven tai muitakaan jälkiä ei tällä kertaa näy.

Mökin pihassa katseeni liimautuu heti jäälle ja havaitsen siellä tummempia alueita, joissa lumen pintaan noussut vesi on toivottavasti jäätynyt. Pakkasta on kahdeksan astetta.  Autosta noustua tuuli tuntuu siedettävältä ja sovimme että lähdemme saareen. Mökillä on toistametrinen muoviahkio, johon laitan repun, syttypuupussin, lisää kuivia halkoja liiteristä sekä kirveen ja tuuran. Kaija lähtee suksella ja minä jalkapatikassa, koska siten estämme hyyhmään hiihdon kun taaplaan edellä.

Lunta onkin jäällä  todella vähän ja kohvajää kuultaa lumen läpi. Tarkistan tuuralla jään paksuuden ja siitä on turvalliset 15…16 senttiä, kohva jäätyneenä yhteen aiemman teräsjään kanssa. Sitten tulee ikävä yllätys. Aivan huomaamatta jälkiini alkaa nousta vettä ja mietin jo kääntymistä takaisin mantereen mökkirantaan. Olemme kuitenkin jo jäämatkan puolivälissä ja onnistun löytämään kuivan ja turvallisen reitin saaressa olevan vanhan mökin rantaan. Jos olisimme molemmat olleet liikkeellä hiihtämällä, suksen pohjien jäätyminen ja reissun hankaloituminen olisi ollut väistämätön.

Tullaan rantaan, joka oli kotirantani kun asuttiin saaressa 1950-luvulla,  ollessani 1-8-vuotias. Muistot tulvahtavat mieleeni. Emme kuitenkaan nyt ehdi kaihoilemaan, vaan lähden uppuroimaan vastamäkeen, puolisääreen ulottuvassa umpihangessa, pulkkaa vetäen. Olen keventänyt siitä kaiken paitsi kirveen. Kuuset tuntuvat olevan selvästi kauempana kuin kesällä. Kaija jätti myös  sukset rantaan ja seuraa askelmerkkejäni, jotka ahkio on kuitenkin onnistunut melko hyvin eksyttämään.

Tapahtuu kuten aina kuusen haussa: sopivat löytyvät vasta sitten,  kun paita on ehtinyt kastua ja jano orastaa. Puolen tunnin päästä palaamme samoja jälkiä takaisin rantaan, pulkassa kolme keskikokoista kuusta. Juomme repusta pikimmältään kuumaa mehua ja päätämme palata pikamarssia mantereeseen. On alkanut tuulla luoteesta ja se ei tunnu hyvältä kostuneissa hartioissa. Mätän turhaan saaren rannassa käyneet halot kuusten alle ahkioon, samoin repun ja tuuran.

Lastaan kuuset peräkärryyn ja pakenemme tuulta syvemmälle mantereen kuusikkoon. Mukana on eväsreppu ja nuotiotarvikkeet. Katson pikaisesti nuotion paikan suojaisasta kuusiväliköstä, rakennan kumotusta ahkiosta istuimen kahdelle ja karsin tulevan nuotion päältä lumiset oksat, joista tippuisi lumesta sulanutta vettä  heti kun tuli syttyy. Sitten teen nuotion parissa minuutissa, kiitos edellisillan valmistautumisen. Eväät ja kahvi maistuvat taivaallisilta.

Päätän vielä tehdä halkoja metsään, aikaisemmin syksyllä nostelemistani koivurangoista. Jaksan ahkeroida noin tunnin, sitten selkä jo muistuttaa ja moottorisaha alkaa painaa. Kaija on suksineen nauttinut lingolla aukaistun mökkitien lentokelistä. Ilta alkaa hämärtyä. Halot löytyvät keväällä, jolloin ne on helppo kuljettaa ahkiolla myötämäkeen liiterille.  Aamukylmäsellä, kun aurinko nousee ennen minua ja metsä on sakeanaan kevään ääniä ja huikaisevaa valoa.

Paluumatkalla käymme tutussa talossa, josta pääsemme lähtemään puolentoista kilon vasta pyydetty made ja saman kokoinen kuha takakontissa. Ne maistuvat huomenna…

Kaija ajaa osan loppumatkaa ja pilkin vierellä etuistuimella. Seuraavana yönä tavoitan vielä nuoruusvuosien tajuttomuutta lähentelevän, mutta virkistävän unen.