Maiseman mahti

Istun mökillä, kaukaisimmalle järvenselälle antavan ikkunan ääressä. Aurinko kaartaa hiljalleen lähemmäs autereista metsän rajaa, järven takana luoteessa. Ovet ja ikkunat ovat auki, liika lämpö alkaa kulkea ulos. Ulkoa kuuluu lintujen sekakonsertti, joka laantuu hiljalleen. Erotan sen joukosta käen kukunnan. Ulkona kuulin aiemmin illalla myös taivaanvuohen mäkätyksen, jota en ole kuullut vuosikausiin. Sammakoiden matala kutujokellus erottuu ajoittain jostakin kauempaa. Kuikan huuto, tuo kesäyön tihentymä, kuuluu järveltä. Se on hiukan vetelä, helteen pehmentämä, vakka ollaan vasta toukokuun puolivälissä.

Arvokas kuikkapariskunta ilmaantui tutulle ruokailumatalikolleen jo lähtevien jäiden aikaan, viikko sitten.Kun tänään liikuin päivällä järvellä hissuksiin melomalla, tämä kuikkapari osui törmäyskurssille veneeni kanssa. Koiras tuli edellä määrätietoisesti, suuntaa tai vauhtia muuttamatta. Sitten se eleettömästi sukelsi kumppani perässään ja ilmestyi näkyviin jotain sadan metrn päässä veneen toisella puolella, alkuperäisessä suunnassa. Tunsimme toisemme.

Aurinko laskee kauimman rannan taa. Järven pinta on peilityyni ainakin ensimmäisen kilometrin. Kaikki hiljenee. Kuikkapari soutaa lahden poikki voimakkaasti, vanat perässään. Joutsenetkin ovat nyt hiljaa. Jostakin pulpahtaa äkisti kuuluviin teerien kiihkeä, lyhytaikainen  kukerrus.

Istun ja katson rauhoittavaa maisemaa. Olen katsellut sitä kuusikymmentä vuotta tästä samasta ikkunasta. Olen kuullut sanottavan, että ihmiset, jotka saavat katsoa koko elämänsä samaa maisemaa, ovat muita onnellisempia. Tiedä häntä.

Sen uskallan kuitenkin sanoa, että palautuminen elämän hengästys- ja happivelkajaksoista on tapahtunut tässä maisemassa nopeammin ja perusteellisemmin kuin missään muualla.   

 

Jätä kommentti

*