Puolukkahulluus

  1. Syksy etenee. Eilen oli syyspäivän tasaus. Katsoin eilisiltana alustavasti sääennustetta. Vähän aurinkoa aamuksi, sitten pilvipoutaa ja voimistuvaa kaakkotuulta. Puolukkakuume alkaa kohota. Minulla on survottua hilloa talvelle puolitoista sangollista, mutta se ei riitä mihinkään. Valmistan hillosta herkullista ja terveellistä tuoremehua.

Aamulla pari astetta plussalla, heräävä tuuli. Sumulauttoja ja välillä vähän valoisampaa. Syön ripeästi. Lastaan autoon 3 san koa, poimurin, hankisuksisauvan ja reppuun vähän evästä.

Kiireellä liikkeelle. Ajan puoli tuntia etelään vitostietä, sitten metsäautotielle. Hätäinen parkkeeraus, kamat mukaan ja ”kohteelle”. Harpon synkkää metsää, poluntapaista pitkin, viitisen minuuttia. Tulen ikäänkuin lammen rantaan. ”Lampi” on tasaista, ventoa nevaa, jonka yli juuri ja juuri pääsee Iltayöstä oli pakkasta ja sammalen pinta on vähän kohmeessa. Nevan takana, 300 metriä rämmittyäni, olen kallioisen avohakkuurinteen eteläsyrjällä. Jätän yhden sangon sekä hankisauvan nevan reunaan ja otan 2 sankoa mukaan. Laitan ne sisäkkäin. Reppu seuraa selässä.

Puolukkamättäät alkavat heti. Marjaa on paljon. Vasta parin eka poimurillisen jälkeen – kuten aina – saan tuntuman, miten marjaa loppujen lopuksi lähtee. Marjaa on paljon. Etenen – marjojen runsauden oikeuttamalla röyhkeydellä – parhaita mättäitä myöden. Poljen jalkoihini pienimarjaisia ja heinien sisällä piileksiviä puolukanvarsia. Palaan niille kiltisti sitten, jos marikon reuna tulee vastaan. Ei tule. Paahdan kuin nousuhumalassa. Parhaissa paikoissa poimuri tulee liian täyteen: se alkaa ”oksentaa” marjoja takaisin ja sitä on vaikea tyhjentää sankoon. Marjoja roiskuu sammalikkoon.

Yhtäkkiä huomaan, että sanko  ja poimuri ovat täynnä. Rauhoitun, etsin tuulettoman kallion kolon ja syön puolet eväistä. Pidän taukoa varttitunnin. Kiihko vähän hellittää. Jalat muistuttavat neljä päivää aiemmin vaelletusta Aakenustunturin harjanteesta Kolarissa. Olin siellä 13 hengen ryhmässä nestorina, kokeilemassa rajojani. Ne löytyivät: tekniikka mittasi siellä 25000 askelta 5,5 tunnissa.

Väännän itseni ylös ja erotan sisäkkäiset sangot. Poimurin tyhjennys vapautuneen sangon pohjalle, reppu selkään ja liikkeelle. Kiipeän kallioharjanteen laelle ja jätän täyden sangon kannon nokkaan, näkyvälle paikalle. Laskeudun harjanteen koillissyrjälle, josta löydän vielä suurempia puolukoita. Täytän toisen sangon – kerrostalokaksion olohuoneen lattian kokoiselta alueelta. Rymyän polvillani. Ne ehkä kostuvat, mutta en huomaa. Poimin sangon piripintaan ja vielä poimurin täyteen. Sitten syön loput eväät viereisen kuusikon tyvenessä ja oion itseni paluumatkalle.

Kallion alla, nevan reunassa ripustan täyden sangon rinnalleni, repun viilekkeiden välissä olevaan tamppiin. Toista riiputan vasemmassa kädessäni. Oikeaan käteen otan hankisompasauvan ja käsken itseäni kuten vänrikki Koskela ryhmäänsä Tuntemattomassa: ”Nyt suon yli että heilahtaa!”

Se on helpommin sanottu kuin tehty. Nevaa on vain kolmisensataa metriä, mutta siinä on niin upottavia kohtia, että joudun jakamaan painoni sauvaa apuna käyttäen tasaisesti kolmeen paikkaan, etten uppoaisi suohon marjalastin kanssa. Joudun käyttämään kaiken taitoni ja jäljellä olevan eläkeukon ”notkeuteni”.  Koko taaperrus on kuin portaiden nousua. Selviän kuitenkin kovan maan reunaan, asettelen sangot maahan ja jään vartiksi tasaamaan hengitystä.

 

Mikä saa ihmisen tällaisiin ponnistuksiin ja altistamaan itsensä äärirajoille? Masokismia? Kuitenkin ajattelen, että kaikkien ihmisten ”tehdasasetuksissa” on tietynlainen taipumus luonnon antimien keräämiseen. Tänne pohjoisen perille tulleina se on meissä ehkä erityisen voimakas. Ilman sitä uudisasukas-esivanhempamme eivät olisi selvinneet. Tähän liittyy mielestäni myös se, että perinteisesti maalla parhaat kalastusmatalikot ja marjapaikat salattiin huolellisesti muilta kuin oman perheen jäseniltä. Oma suu on lähempänä kuin kontin suu.

Reissusta pitää mainita vielä eräs asia: tuolla pehmeikkönevalla  kypsyy ja odottaa poimijoitaan kohtalainen karpalosto. Se kypsyy sopivasti puolukkahulluuden vaimennuttua.

Hei, paljastinkohan sittenkin alussa alueen sijainnin liian tarkasti…

 

Jätä kommentti

*