Retkiluistelun ylistys

Ruhjeinen railo Laivonsaaren pohjoiskärjestä luoteeseen, Heposaaren kautta Läpisaariin

Talvi on ollut oikullinen, taas kerran. Hiihtokelit päättyivät jo ennen etelän hiihtolomia. Kymmenkunta hiihtokertaa Puijon ylälenkillä joulun kahtapuolin ja tämän talven hiihdot taitaa olla tältä talvelta taputeltu.

Onneksi minulla on retkiluistimet. Olen käyttänyt kaikki mahdollisuudet luonnonjäillä luisteluun ja tänä talvena olosuhteet ovat olleet kohtalaiset. Kymmenisen tuntia luistimilla on takana, noin tunti kerrallaan. Tammikuun 13. päivänä luistelin jopa Laivonsaaren ympäri.

Tänä aamuna katsoin mittariin ja yllätyin: pakkasta 5…6 astetta. Vilkaisu Supersäähän: koko päivän muutama pakkasaste, selkeää, tuulta vain nimeksi. Rauhattomuus tarttuu minuun: tiedän että Kallaveden jään päällä ollut tuuman-puolentoista vesikerros on jäätynyt kiinni vanhaan ja täydellinen peilijää tullut kaikkiin veden peittämiin kohtiin. Kurkistelen ulos ja haistelen tuulta: tyyni aamu, tosin vielä sumupilveä auringon edessä. Kärvistelen sisällä ja vahtaan aurinkoa. Olen päättänyt, että puolenpäivän jälkeen lähden. Ennen lounasta touhuan luistimet ja sauvat valmiiksi autoon, laitan luisteluvaatteet valmiiksi odottamaan pukemista ja ihailen helmikuun valoa, jota aurinko alkaa ampua huoneisiin. Himo yltyy.

Hätäisen syönnin jälkeen hyökkään autoon ja kurvaan Neulaniemen suuntaan, Savilahden puoleista rantatietä pohjoiseen. Jää vilahtelee oikeasta auton sivuikkunasta houkuttelevan kiiltävänä. Hukanniemen tasalla tie käy lähellä rantaa. Jätän auton tienposkeen ja laskeudun puolijuoksua rantaäpräälle, sauvat ja luistimet käsissä. Lähempää jää ei näytä yhtä täydelliseltä, mutta en jää sitä miettimään. Luistimet monoihin, sauvan lenkit kohdilleen ja liikkeelle.

Lähden luoteen suuntaan, suunnistan Kaijansaaren pohjoiskärjen ja Laivonsaaren väliseen salmeen. Aurinko lämmittää jo hieman selkää ja tuulta ei tunnu: taidan mennä heikon myötätuulen suuntaan. Kaijansaari jää vasemmalle ja komea Ripatinselkä avautuu eteeni koko keskipäivän auringon hehkussaan. Jää ei ole ollut vielä ihan täydellistä, sillä kaupungin lähellä kaikki latupohjat ja ajoneuvojen jäätyneet ajolinjat aiheuttavat jäähän epätasaisia alueita, joita pitää kierrellä ja varoa. Ripatinselälän keskellä näkyy ihmispiste ja lähden sitä kohti. Toivon löytäväni paremman jään, kun rantaan on riittävän pitkälti. Aavalla on kuitenkin isoja halkeamia ja jään pinnan kiharaa, jossa ei voi luistella kovaa. Ihmispiste osoittautuu ikämiespilkkijäksi. Jututan häntä hetken ja huomaan, että pohjoisessa näkyy neljän luistelijan ryhmä, joka tulee kaupunkiin päin Laivosaaren länsirannan tuntumassa. Suunnistan heitä vastaan ja huomaan, että itse asiassa paras jää onkin melko lähellä rantaa. Kun kohtaamme, juttelemme jonkin aikaa. Olen huomannut, että liikkuessani kaukana kaikesta kaupunkihälystä, jututan mielelläni harvoja vastaantulevia retkeilijöitä. Tarve tuntuu olevan molemminpuolinen. Jään laadusta ja railoista voi samalla luontevasti vaihtaa ajatuksia. Pysähtyessä myös huomaa, mistä suunnasta oikeasti tuulee, jos tuuli on heikkoa.

Jää paranee. Parhailla alueilla tuntuu,kuin kiitäisin sulan veden päällä. Täällä ei ole ihmisen ajoneuvojen aiheuttamia jäämättäitä häiritsemässä menoa.  Kirkkaissa kohdissa pystyy arvioimaan jään paksuuden läpi kuultavista halkeamista. Sitä on noin 25 senttiä, Joka sentti teräsjäätä. Laivonsaaren pohjoiskärkeen on vielä pari kilometriä ja sieltä lähtevän vakiorailon valkoinen ruhjevyöhyke alkaa erottua. Luistelen vauhdilla railon alkamispisteeseen Laivon rannassa, irrotan luistimet ja otan hienoja kuvia eri suuntiin. Aurinko heijastuu jäästä ja häikäisee. Jatkan vielä railon länsipuolta pari kilometriä Laivonsaaren pohjoiskärjestä Heposaaren kautta Läpisaariin. Heposaaresta haarautuu ruhjeinen railo myös länteen, Laaninsaaren suuntaan. Onneksi pääsen turvallisesti sen yli, varovaisuutta noudattaen.

Läpisaaren rannassa teen symbolisen rantautumisen – kopautan sauvalla rantakiven kylkeä – ja teen uukkarin paluumatkalle. Palaan samaa reittiä kuin tulinkin, Laivon länsirantaa. Aurinko loimottaa vastaan etuoikealta ja tuplana vielä jään pinnasta. Laivon pohjoiskärki on aluksi vaikeasti tunnistettavassa autereessa, mutta railon valkea selänne ohjaa kulkijaa. Railon tuntumassa on myös homogeenisen jään nopeasti luisteltava vyöhyke. Eteläkaakkoinen tuuli tulee heikkona vastaan. Kirkkaus ja valoefekti on käsittämätön. Ilman lämpötila on vakio, joten jääkenttä ei nyt juttele lämpoliikkeissään. Laivonsaari ilmestyy pian vasemmalle. Haen rannan läheltä parhaan etenemisvyöhykkeen, jossa vastatuuli vielä vaimenee.

Reilu puoli tuntia rivakkaa luistelua ja olen taas Hukanniemen ja autoni kohdalla. Aurinko paistaa jo aika matalalta Neulaniemen kuusikon sahalaidan katveesta ja en meinaa tunnistaa autoni tarkkaa sijaintia. Luistelen ensin jopa hiukan ohi. Jää on tuntunut  loppumatkalla taas vaikealta latupohjapaltteineen. Olisikohan alkavalla väsymyksellä vaikutusta tuntemukseen? En tunnusta.

Kallaveden järviluonto on meidän kaikkien kuopiolaisten yhteinen aarre. Se tarjoaa uskomattomia elämyksiä ympäri vuoden, aina erilaisia,vuodenaikojen ja sääolojen mukaan.

Jätä kommentti

*