Kesän marjasato alkaa olla tallessa. Mökkimaisemista löytyi lakkaa, mustikkaa, vadelmaa. Poimin jopa metsämansikoita ehkä noin litran.  Kaikki marjat hyvälaatuisia. Tänä kesänä piti vain jaksaa odottaa. Kasvu oli nimittäin kolmisen viikkoa myöhässä, verrattuna viimeaikaisiin ilmastomuutoksen kiihdyttämiin kesiin. Jopa hirvikärpäset noudattivat samaa aikataulua.

Puolukkaa vielä odoteltiin. Kävin katsomassa vakiopaikoissa ja totesin raaoiksi. Tultiin kaupunkiin odottelemaan. Muutamat umpisateiset päivät palauttivat mieleen syksyn läheisyyden, vaikka lämpötila oli sateen aikanakin kesälukemissa.

Palattiin mökille sateiden ja parin kuivan päivän jälkeen. Puolukkapaikka palkitsi kypsillä, hyvälaatuisilla marjoilla.Olen nyt survomassa siivottuja puolukoita hilloksi. Ainoa oikea tapa on mielestäni vanha kunnon puinen pulikka, joka jättää haluamani osan marjoja kokonaiseksi, mutta saa hillon riittävän notkeaksi.

Syyskuun puolivälin aamupäivän aurinko hyväilee selkääni ja tuuli viipyy vielä. On aivan tyyni.  Joutsenet malttavat olla hiljaa. Kurjet puolestaan taisivat lähteä kaikki eilisaamuna, kun pohjoistuuli heräsi. Niiden vaimea, rytmikäs ääntely kiinnitti huomioni ja huomasin ne aivan pääni päällä, niin korkealla, että ne juuri ja juuri näkyivät. Useita kymmeniä, hieno aura. Suunta suoraan etelään, myötätuuleen.

Varjopaikoissa kaste lepää vielä raskaana kaikissa kasveissa. Hämähäkinverkot erottuvat, vaaleina niihin tiivistyneestä kosteudesta. Verkkoja näyttää olevan todella paljon. Tiaisparvi ääntelee lähimetsässä. Tuuli herää. Pisimmät, osittain jo kulottuneet heinänkorret alkavat hiljalleen huojahdella. Järven peilityyneen pintaan ilmestyvät ensimmäiset tuulen häiriöt. Rannan haapa – tuo tuulen valpas vartija –  havisuttaa hienotunteisesti, tuskin kuuluvasti lehtiään.

Mikä saa eläkeläisen rehkimään metsissä marjojen perässä? Olen kotoisin maalta, jossa lapsena opin kaiken jo varhain. Ollakseni rehellinen, poikavuosina ei ollut mitään tylsempää kuin marjanpoiminta. Sain tartunnan vasta, kun aloin opettaa omia lapsiani syömään. Luomuruuan käsite syntyi suunnilleen tuolloin, seitsemänkymmentäluvun lopulla. En ole Laila Huhtasaaren hengenheimolaisia eli uskon evoluutioteoriaan. Ihmisen perimän vahvimpia elementtejä täytyy olla kyky kerätä luonnosta ruokaa hengenpitimikseen.

Mitä enemmän metsämarjoja tutkitaan, sitä terveellisemmiksi ne havaitaan. Luonnossa liikkuminen korjaa fyysisen ja henkisen kunnon, verenpaine laskee. Turhat kilot lähtevät kehosta ja turhat ajatukset päästä. Eksperttien mukaan luonnossa liikkuminen on myös luonnollisinta kehon ja tasapainoaistin harjoitusta. Täyttyvän marjasangon suojeleminen tehostaa vaikutusta.

Kun pääsen hyvään marjapaikkaan jossa ei ole kukaan muu käynyt, koen voimakkaan, melkeinpä hartaan tunteen. Olen osa luontoa ja paremmassa halmeessa kuin koskaan. Tämän koen uudelleen, kesä kesän jälkeen.

En uskalla arvailla, johtuuko tuo marjapaikkojen paranemisesta vai muistin huonontumisesta. Lieneekö siihen tarvettakaan…