Katson kuvaa eskarilaisesta, joka ihkauusi reppu selässä ja hieman jännittyneenä on lähdössä elämänsä uuteen vaiheeseen. Hetkessä on jotain hyvin hellyttävää. Toivon mielessäni kaikille pienille eskarilaisille ja koululaisille, että elämä kohtelisi heitä hyvin ja vahvistaisi ennen kaikkea ihmisenä kasvamisessa. Mieleeni tulee aiemmin 10- ja 12 -vuotiaiden lastenlasteni kanssa käymäni keskustelu kaveruudesta. He eivät olleet kokeneet koulussaan kiusaamista. Muistutin, että hekin voivat olla avainasemassa vaikuttamassa, että ketään ei jätetä yksin tai kiusata. Jo pieni lapsi voi toiselle lapselle esittämällään Tule mukaan- pyynnöllä saada ihmeitä aikaan.
Joitakin viikkoja sitten hieraisin silmiäni lukiessani erään kansanedustajan kirjoittamaa tekstiä. Siis mitä? Siinä oli vihapuheen ainekset koossa höystettynä oman erityisyyden korostamisella hänen haaveillessaan ”vahvasta, rohkeasta kansakunnasta, joka selättää painajaisen nimeltä monikulttuurisuus”. Miten monia tuo kirjoitus satuttikaan? Millaista kylmyyden ja kovuuden ilmapiiriä tuollainen on osaltaan maahamme luomassa? Näinkö pian olemme unohtaneet sen avun, jota Suomi ja suomalaiset saivat sotien aikaan?
Kansanedustajan Twitter- päivityksen nostama mediamyrsky ei tullut aiheetta. Mahtipontinen puhe sisälsi sotaisaa retoriikkaa ja monikulttuurisuuden halventamista sanoilla painajainen ja inhottava. Ja se jatkui toimintaan liittyvillä sanoilla ” taistelemme loppuun saakka”, jossa kohteena on ”tämä inhottava kupla, jossa viholliset elävät”. Lopussa oli vielä tavoite:”Voitto tulee olemaan meidän”.
Mietin, miten tuhoava vallanhalu, joka eskaloituu lopulta väkivallaksi, saa yleensä alkunsa? Ajatuksista, sanoista ja teoista. Miten tämä on mahdollista? Siten, että muut katsovat sivusta tekemättä mitään. Onneksi vielä on ihmisiä, jotka reagoivat ja osoittavat, että tällainen puhe ja toiminta ei ole oikein.
Kyllähän ihmisillä mielipiteitä saa olla. Sananvapauteen liittyy kuitenkin myös vastuu. Yksittäiset sanat voivat olla viattomia, mutta toinen toisiinsa liitettyinä niihin liittyy jo syvempää merkitystä. On suuri ero, vahvistammeko puheilla ja teoilla erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien välille vastakkainasettelua vai rauhaa ja suvaitsevaisuutta.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Nyt kouluvuoden alettua on hyvä palauttaa mieleen, että meidän aikuisten oma esimerkki on lapsillemme paras opettaja toisten ihmisten arvostamisen, eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden oppimisessa. Toisen kohtaamiseen riittää joskus ohikiitävä hetki: lämmin hymy, rohkaiseva sana ja katse. Jo näinkin pienet asiat toimivat lumipalloefektin tavoin vastavoimana kovuudelle ja heikompien sortamiselle. Sillä, miten kohtaan toisen ihmisen, heijastan aina jotain myös itsestäni. Miten lapsi tulee itse kohdatuksi, sitä hänkin heijastaa eteenpäin.
