Yhteiskunnallinen hepuli ja hyviäkin uutisia

Olen pitkään odotellut sitä lupaamaani hyvän mielen aihetta, josta kirjoittaisin teille, sillä paasaavaan sävyyn kirjoitetun tekstin lukemisesta ei kai nauti kukaan. Viikottain päähäni pulpahtelee kirjoitusideoita, mutta jokainen niistä noudattelee samaa teemaa: Ihmisen vääristynyttä suhdetta luontoon ja eläimiin, eläinten välineellistämistä ja kaltoinkohtelua sekä huteralle pohjalle rakennettua kulutustottumustemme verkostoa.

Tuomiopäivän pasuunoiden pauhatessa ilmastonmuutoksen ja kulutushysterian ympärillä yhä äänekkäämmin ja tarpeetonta kärsimystä aiheuttavan toiminnan aina vain jatkuessa eläinsuojelukentältä kuuluu iloisiakin uutisia. Tyyli-ikoni kuningatar Elisabet on ilmoittanut näyttävin menoin, että hovin hankintoihin eivät tule jatkossa kuulumaan turkikset. Eläinsuojelujärjestöt kautta maan iloitsevat, sillä tämän toivotaan välittävän maailmalle vahvan viestin: Turkikset ovat ja pysyvät poissa muodista. Useat Euroopan maat ovat kokonaan kieltäneet turkistarhauksen tai rajoittaneet sitä. Niissä maissa, joissa turkiseläinten elinolot on määrätty eläintarhojen vaatimustasoa vastaaviksi, on tarhaus loppunut käytännössä kokonaan.

Seuraan Facebookissa Somerolla sijaitsevaa Eläinsuojelukeskus Tuulispäätä, joka pelastaa eläimiä teurasuhan alta ja tarjoaa niiden elämälle puitteet jatkossakin. Kesällä Tuulispäälle tarjoutui mahdollisuudet ostaa upeat uudet tilukset, joissa toiminnalle aukenisi aivan uudenlaisia mahdollisuuksia. Tuulispää laittoi pystyyn keräyksen, jonka tavoitteena oli kerätä 100 000 euroa. Tänään tuo tavoite on enää noin 10 000 euron päässä! Suomalaiset ovat ottaneet Tuulispään sydämiinsä ja lahjoittaneet uuden tilan hankintaan omista pusseistaan lähes satatuhatta euroa. Tämä jos mikä valaa minuun uskoa siitä, että suomalaiset ovat pohjimmiltaan erittäin eläinrakas kansa.

Täällä Savossa alueellisesti merkittävää eläinsuojelutyötä tekevä, vuonna 2017 perustettu Leppävirran eläinsuojeluyhdistys kamppailee yllättävien remonttitarpeiden tuoman rahapulan kanssa ja puheenjohtaja kirjoitti sosiaaliseen mediaan koskettavan vetoomuksen, jossa hän kertoi viranomaisten tarjoavan yhdistykselle haltuunotettuja, kaltoinkohdeltuja koiria siihen tahtiin, etteivät remontin keskellä repsottavat tilat tahdo  kustannussyistä pysyä perässä. Voittoa tavoittelematon yhdistys pyörii täysin vapaaehtoisvoimin ja koiratiloja rakennetaan lahjoitusvaroin. Yhdistys huolehtii tiloissa paikallisista eläimistä, jotka niinikään paikallisten viranomaisten (valvontaeläinlääkärin ja poliisin) kautta kulkeutuvat yhdistykselle. Somepostaus poiki yhdistykselle mukavasti julkisuutta ja ihmiset olivat täysillä mukana varainkeruutalkoissa.

Omalta osaltani puheenjohtajan vetoomus poiki adressin, jossa vaaditaan Leppävirran kuntaa luopumaan kunnalle nimellisestä, eläinsuojeluyhdistykselle suuresta 339 euron suuruisesta kuukausivuokrasta. Adressin allekirjoitti yhdessä vuorokaudessa noin 700 ihmistä ja olin lentää silkasta ilonsekaisesta hämmästyksestä tuoliltani. Ihmiset todella myötäelävät eläinsuojeluyhdistyksen hankalassa tilanteessa ja selvästi ovat sitä mieltä, että kunnan on korkea aika kantaa kortensa kekoon eläinsuojelun nimissä. Adressi on saatavilla enää korkeintaan tämän kuun loppuun ja sen voi allekirjoittaa tämän linkin takana.

Että ei nyt pelkkää huonoa!

Mietin usein, mistä syystä ihmiset tuntuvat jakautuvan yhteiskunnallisissa mietteissään kahteen leiriin; niihin, joiden on päästävä vaikuttamaan yleisiin mielipiteisiin ja sitä kautta muokkaamaan asenteita ja ravistelemaan yhteiskunnan pölyttyneitä rakenteita ja toisaalla niihin jotka kokevat, ettei yksittäinen ihminen voi vaikuttaa mihinkään ja keskittyvät palkkatöissä käymiseen, pihan laitteluun, sisustamiseen ja muuhun kotipuuhasteluun. Itse lukeudun valitettavasti tuohon ensimmäiseen porukkaan ja haikeana kadehdin niitä, jotka voivat vain antaa asioiden, hyvänen aika, olla.

Keskustelin aiheesta hiljattain ystäväni Saaran kanssa. “En tiedä”, tuumasi Saara, “olen tullut siihen tulokseen, että +30 iässä ihmiseen iskee jokin ihmeellinen yhteiskunnallinen hepuli ja ihminen alkaa paasata asian x puolesta.”

Minä jostain kumman syystä muistan ajan, jolloin olin noin yksitoistavuotias ja istuin äitini työpaikan tietokoneella takomassa vihaista postia Särkänniemelle, joka aikoi lisätä huvituksiinsa delfiinit. Muistan edelleen sen oikeudenmukaisuutta peräänkuuluttavan tunnekuohun, minkä koko konsepti minussa nostatti, sillä koen saman edelleen joka päivä. Sisäinen viidesluokkalaiseni ei luovuta! Eläinten asia on juurtunut minuun, ja hyvä niin.

Kuva: Vera Kempf

Jätä kommentti

*