Maailma on tullut lähelle. Vanhojen aikojen uutiskuvat ovat vaihtuneet reaaliajan somemaailmaan ja nopeasti päivittyviin verkkolehtiuutisointeihin. Pakolaisten ahdistus, pelon ja pahan ilmapiiri koskettaa syvälle.

En ymmärrä ollenkaan, että meidän hyvinvointivaltiossamme edes joudutaan äänestelemään kuntien hallituksissa ja valtuustoissa siitä, voisiko pakolaisten vastaanottokeskus sijaita oman kunnan alueella. Enkä sitä, että suurimmassa hädässä olevien ihmisten motiiveita täällä yltäkylläisinä, turvallisessa elämässä, lintukodossa asuvina edes arvuuttelemme. Tai kuvittelemme tietävämme. En myöskään sitä, että tällaisessa tilanteessa peräänkuulutetaan Dublin-asetusta (valtionvarainministeri Soini), jotta ne Eu-maat, joihin pakolaiset ensin tulevat, ovat velvollisia käsittelemään turvapaikkahakemukset. Ai Kreikka ja Italia vai? Kuka tahansa vähänkään maailman menoa seurannut tietää, ettei noilla mailla rahkeet riitä. Hätä on nyt liian järisyttävä tällaiseen keskusteluun.

En kyseenalaista sitä, etteikö pakolaisten vastaanottaminen maksa paljon. Juu, varmasti. Ja voi olla pois jostain muusta. Tai etteikö joukkoon mahdu joku, joka olisi voinut pärjätä omassa maassaankin. Tai etteikö olisi hyvä juttu auttaa ihmisiä siellä omassa maassaan. Mutta niin pitkään, kun meistä jokaikinen (minä mukaanlukien) ei ole kokenut eikä oikeasti pysty edes kuvittelemaan sodan kauhuja, elämää pelon ja kuoleman keskellä, en yhtään ymmärrä sitä ala-arvoista kommentointia, jota facebookissa tulvii. Välillä tulee tunne, että ihmisyys on kadonnut. Että oma napa ja raha estävät ajattelemasta ja ennen kaikkea tuntemasta. En halua uskoa, että tämä maailma on näin julma paikka. Haluan uskoa hyvään. Ja siihen, että tässä maassa löytyy riittävästi tahtoa, yhteisvastuuta ja hyvyyttä auttaa kaikin mahdollisin keinoin.

Meillä oikeasti on asiat tässä maassa hyvin. Kaikista säästötoimenpiteistä ja talouden taantumasta huolimatta. Lapset saavat käydä koulua, terveydenhuolto on kaikille saatavilla. Meillä on kodit ja vaatteet päällä. Nälässä ei tarvitse mennä joka ilta nukkumaan. Ja on turvallista. Turhista asioista nariseminen iskee kasvoille. Ei vaan voi verrata.

Soitin tänään SPR:lle. Ihan vaan kysyäkseni, miten voin omalta osaltani olla mukana. Nyt sivuille olikin tullut keräys huonekaluista, tekstiileistä ja kodinkoneista Kontiolahden tulevaan vastaanottokeskukseen. Sähköpostilla voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi ja kertoa, miten voi olla mukana. Ilmoittauduthan sinäkin.

Tänäkin iltana olen onnellinen. Onnellinen siitä, että olen saanut katsella pikkumiehen iltapuuron syöntiä ja peitellä nukkumaan pehmolelujen keskelle, komentaa isompia poikia läksyjen tekoon ja halata kotiin palaavaa miestäni. Ihan arkea. Ilman pelkoa.