Esikoiseni moitteista huolimatta harrastan ulkomailla käyntiä silloin tällöin. Hän ei pidä siitä,että vien vähäiset senttini ulkomaille.Oikeassahan hän on.Siitä huolimatta olen sallinut tämän ilon itselleni näin eläkepäivieni ratoksi.

Viimeksi matkasimme Teneriffalle.  Koko matkan alkajaisiksi jo Suomen puolella yhden pysähdyksen taktiikalla Helsinkiin matkatessamme kahvikuppi keiskahti nurin huoltamon kahviossa Mikkelissä. Mieheni jatkoi matkaansa tyytyväisenä oman munkkikahvinsa kanssa.Ystävällisen baarimyyjän avustamana  sain sotkut siivottua ja uuden kupposen tilalle . Pöytään saavuttuani hän kysäisi ihmeissään:” Minne sinä jäit?”

Lentolipussani oli paikka numero 13. Lentoaseman turvatarkastukseen mennessämme yksi opastustolppa hyökkäsi kimppuuni ja niin mummo mätkähti mahalleen koko jonon edessä.Kukaan ei varmaankaan huomannut. Komea nuorukainen riensi avukseni ja huolehti minut jaloilleni. Niin etenin jonossa.Rakas aviomieheni ei huomannut koko tapausta tai sitten hän ei halunnut tuntea minua. Perinteisesti lonkkaproteesini hälytti tarkastuksessa ja siinä seisoa pojotin taas kaikkien ihailtavana jalat levällään kopeloitavana epäiltynä ties mistä. Päästivät kuin päästivätkin kuitenkin koneeseen.

Lentomatka sujui paikkanumerosta huolimatta kitkattomasti. Välilaskun teimme Barcelonassa .Kiikutettuamme matkatavarat koneesta toiseen, nautimme loman alkuun kuuluvat juomat ja matka alkoi tuntua ihan mukavalta.Tunnetusti edullinen taksi vei hotellin ovelle asti joten eksymismahdollisuutta ei ollut. Majapaikkakin vaikutti moitteettomalta.Kerroin miehelleni kompastelustani .Hän ei ainakaan tunnustanut huomanneensa.

Hotellimme alakerrassa oli ihana puuvilla-asusteiden kauppa.Innoissani  ryntäsin sinne hypistelemään mekkoja ja puseroita. Nostin yhden eteeni mittaillakseni kokoa.Ilmeisesti liikkeen omistava vanhahko herrasmies riensi avukseni.Yllätyksekseni hän loihe lausumaan selvällä suomenkielellä: ”Minä rakastan…pitkän tauon jälkeen lause jatkui: …sinun rahoja!”  Totesin hänen olevan ainakin rehellinen,johon hän vastasi:” Minä realistinen poika”. Tämä rehellinen realisti johdatti minut salaiseen peilioven takana olevaan minisovituskoppiin ja kehui valintaani erinomaiseksi. Totesin kuitenkin puseron liian pieneksi, johon hän puolestaan huudahti:”Mammalla liian iso meloni! ” Suomessa olisin tuohtunut moisesta kommentista, mutta tälle ”herrasmiehelle” ei voinut muuta kuin nauraa makeasti. Huumori teki vanhasta feminististä melkein suvakin.

Tähän saakka mieheni oli säästynyt kaikenlaisilta kommelluksilta.Kerrottakoon, että hän on hyvin huolellinen kaikissa matkajärjestelyissään ja tekee matkani aina hyvin helpoiksi.Tehtäväni on vain yrittää pysyä perässä. Kuten huomasitte ihan aina en siihen pysty.

Eräänä päivänä jatkoimme sitten jo rutiininomaiseksi muodostunutta päiväohjelmaamme ja menimme Sarkonaukiolle nautiskelemaan päivän janojuomaa. Se virkistikin mukavasti ja jaksoimme taas jatkaa tallustelua kaupungin ihastuttavilla kaduilla ja kujilla.Päätimme kuitenkin vielä melkein kotiovella nautiskella yhden irkkukahvin suomalaisten suosiman baarin viereisessä tavernassa. Viereisessä keitaassa tarjottiin mm karjalanpaistia ja lohisoppaa.Sinne emme halunneet. Maksamishetken koittaessa mieheni huomasi kuitenkin yhteisen päivän kassamme kadonneen.Kukkaroa ei vain löytynyt mistään. Jos kyseessä oli taskuvaras, niin hän oli kyllä taitava,sillä huolellinen matkaoppaani säilytti matkakassaa housujensa reisitaskussa tarran takana.  Onneksi rakastava vaimo oli varautunut tähänkin ja kaivoi salaa taltioimansa viiskymppisen kätköistään ja maksoi laskun. Sitten takaisin edelliseen juomapaikkaan. Turhaahan se oli,mutta tulipahan sekin lenkki tehtyä.

Seuraavana päivänä menimme paikalliselle poliisilaitokselle löytötavaratoimistoon toivoen ,että joku olisi löytänyt lompakon ja palauttanut edes ajokortin. Puolisoni piti sitä aina mukanaan, jos sattuisimme vaikka vuokraamaan auton. Edellisellä matkallamme kortti oli kyllä unohtunut keittiön pöydälle.Hänen ilmeensä oli maksamisen arvoinen, kun hän huomasi sen autovuokraamon tiskillä. Silloinkin rakas vaimo kaivoi oman korttinsa laukkunsa kätköistä ja pelasti tilanteen. Sillä matkalla vaimo ei tosin ajanut metriäkään Kreikan mutkaisilla vuoristoteillä,vaan istui tyytyväisenä kortittoman miehensä vierellä peläten sekä jyrkänteitä että poliisia.Korttia ei löytynyt löytötavaratoimistostakaan.Se siitä sitten.

Jatkoimme onnistunutta lomaamme onnellisina yli kahdenkymmenen asteen lämmössä kun samanaikaisesti Suomessa paukkuivat tulipalopakkaset.Lämpötilaero oli yli 50 astetta! Iloksemme eräät ystävämme olivat ostaneet äkkilähtömatkan ja ilmestyivät seuraamme viikon ajaksi. Loppuloma sujuikin sitten nopeasti ja rattoisasti hyvässä seurassa. Me saimme kuitenkin jäädä vielä aurinkoon pariksi päiväksi heidän lähdettyään.Vilpitön vahingonilo kutkutti mieltä heitä hyvästellessämme.

Vielä viimeisenä lomapäivänä päätimme käydä kysäisemässä lompakkoa löytötavaroista. Luukulla ollut poika esitteli lähes samat kukkarot kuin edelliseelä kerralla ja totesi ,ettei sitä löytynyt. Olimme jo poistumassa paikalta kun puolisoni hoksasi nähneensä kortteja eräässä laatikossa ja hän päätti lähti tarkistamaan tilannetta. Tälläkään kertaa lompakkoa eikä korttia ei löytynyt,mutta erityisen ystävällinen naispoliisi auttoi meitä tekemään reklamaation tapahtumasta soittamalla kansalliselle poliisilaitokselle. Niin taitava matkaoppaani täytätti ilmoituksen puhelimitse lontoonkielellä ja oletimme kaiken olevan kunnossa saadaksemme kirjallisen todistuksen tapahtuneesta. Kaikki olikin ok paitsi että kyseinen ilmoitus piti käydä allekirjoittamassa  kansallisella poliisilla. Tämä laitos sijaitsi tietysti kaupungin toisella laidalla. Sinne laahustettuamme aurinkoisia katuja pitkin huomasimme, että jono oli melkoinen. Kaikki eri maiden kansalaisia tekemässä enimmäkseen rikosilmoituksia varastetusta tavarasta. Aikaa kului parisen tuntia parasta auringonottoaikaa. Nyt janokin oli jo melkoinen. Puolet aurikoisesta päivästä kului tähän operaatioon mutta tulipahan tutustuttua tähänkin organisaatioon. Liikenneoppia ikä on kaikki!

Paluumatkallakin lentolipussani oli istumapaikka numero 13. Onneksi matka sujui kommelluksitta vaikka maksoimmekin” suolaisen” taksikyydin” öiseen aikaan kauempana sijaitsevalle lentokentälle. Mukavat muistot Loro Parkista ja Orotavan kaupungista pyyhkivät kuitenkin pois pienet matkan kompuroinnit ja taas voidaan vain todeta ,että matkailu avartaa sekä mieltä että kukkaroa! Jokaiseen meloniin liittyy nyt muistikuva rehellisestä realistista ja jotain tuli ehkä opittua. Ainakin pyrin pitämään silmäni auki seuraavalla reissulla.