UMK:n jälkipyykki – onnea Aksel!

Pöly on parin nukutun yön verran ehtinyt9 laskeutua UMK-hypetyksen ylle. Ehkä kaikki turha hässäkkä lopulta unohtuu sen samaisen pölykerroksen alle Cicciolinankin ympärillä, kun aikaa kuluu riittävästi. Tai sitten ei. Varmaa on vain se, että viisufanit eivät saaneet, mitä halusivat ja tyytymättömyyttä ja nurinaa kuullaan vielä pitkään, luultavasti vielä Rotterdamissakin.

 

Harmitus on suuri, ja ymmärtäähän sen. Harmitti minuakin vuonna 2015, kun Pertti Kurikan Nimipäivät juntattiin Suomen edustajaksi Wieniin. Harmitti minua unipilleri Blackbirdinkin valinta, puhumattakaan Saara Aallosta ja muista hutivalinnoista vuosien varrella. Supermanin puolestakin ketutti vallan vietävästi, joka oli oma suosikkini ja enemmän Darudea itseään kuin Look Away. Täydellisen väärä valinta sekin oli, mutta minkäs teet. Live ratkaisee – vai ratkaiseeko sittenkään? Ratkaiseeko valinnan sittenkin juntta, yleinen mielipide ja vai ehkä sittenkin se laulutaito ja esityksen koruttomuus?

 

Koko viime päivien netissä vellonut keskustelu osoittaa vain, että viisut ovat tunteisiin menevä harrastus. Fanit elävät tunteella ja täysillä mukana. Omaa suosikkia kannatetaan ja, jos se ei pärjää, petytään. Usein pahastikin. Jopa niin pahasti, että moni viisufani vihastuksissaan uhkaa vaihtaa harrastusta. Osa pettymyksestä purkautuu mauttomiin vitseihin, osa ironiaan ja epäasiallisiin kommentteihin tai kuviin, osa jopa voittajan haukkumiseen.

 

Olen käynyt viime vuosina melkoisen kiirastulen läpi yksityiselämässäni. Tunteet ovat menneet laidasta laitaan, epätoivosta villiin iloon, pakokauhusta, vihasta, raivosta ja pelosta voitonhuumaan – ja taas takaisin aallonpohjaan ja vähitellen sieltä ylös. Se aika on opettanut kosolti itsehillintää, temperamenttisen luonteen taltuttamista ja varsinkin sitä, että joskus ennen näppikseen tarttumista kannattaa istua sormiensa päälle, vaikka kuinka tekisi mieli kirjoittaa julki sen hetkiset tuntonsa nettikeskusteluun ja heittää se terävä piikki. Ehei, en minä aio marttyyriksi heittäytyä. Kyllä minusta sitä pientä, sähäkkää ja teräväkielistä Heidiä tarvittaessa yhä löytyy, mutta se ei vaan enää purkaudu läheskään yhtä usein alatyylisenä kirjoitteluna tai kielenkäyttönä somessa. Sillä some muistaa kaiken vielä vuosienkin jälkeen…

 

Niinpä katselin siis lauantain UMK-finaalia sangen odottavaisena. Toki minulla oli suosikkini, ja yksi niistä kolmesta voitti. Kisaa seuratessani kuuntelin kappaleita ja katselin esityksiä sillä silmällä, mikä niistä mielestäni olisi hyvä livenä. Omista suosikeistani kaksi piti suht hyvin, yksi petti ihan täysin. Ei, se ei ollut Erika. Cicciolina ei ollut edes kolmen kärjessäni. Epäonnistuja oli Catharina Zühlke. Kaunis nainen laulamassa elämän ilosta, mutta miksi tämä hyvällä äänellä varustettu nainen on puettu säkkiin ja miksi hän katsoi lattiaa esityksensä ajan? Sinne meni oma kakkossuosikkini. Heihei…

 

Kaksi oli vielä jäljellä, vahvaääniset Aksel Kankaanranta ja Tika. kilpailu oli tasainen omissa ennakkoveikkauksissani. Yksinkertaisuus on joskus kaunista ja joskus se jopa ratkaisee koko pelin. Ja niin kävi Akselin kohdalla. Ennakko-odotuksia minulla ei ollut, sillä en seuraile aktiivisesti Voice of Finlandia, en tiennyt Akselista mitään ennen esiintyjien julkistamista. Aksel hurmasi äänellään… niin, ja sillä yksinkertaisella koruttomuudellaan, joka esityksestä heijastui. Näin eilen videon, jossa Ylen Mikko Silvennoinen haastatteli Akselia tuoreeltaan aamiaisella edellisillan voitosta. Allekirjoitan täysin Mikon kommentin: älä muuta mitään, pidä esitys juuri tuollaisena luonnollisena kuin se oli UMK:ssa. Yksinkertaisuus voi olla se avain tänä vuonna menestykseen…Näillä mennään! Onnea matkaan, Aksel!

Jätä kommentti

*