Vanhat ihmiset muuttuvat persoonina helposti näkymättömiksi.
VIISIOSAINEN Sadan vuoden sankarit -dokumenttisarja pyörii parhaillaan Ylen kanavilla ja Areenassa. Tekijät ovat tavanneet ohjelmaa varten lähes sataviisikymmentä 95–104-vuotiasta suomalaista. Televisiossa heistä nähdään yli 30 omintakeista persoonaa valottamassa ajatuksiaan ja elämänkokemuksiaan. Teemajaksojen aiheina ovat rakkaus, ystävyys, perhe, ihmissuhteet ja intohimot.
Sadan vuoden sankareita mainostetaan hyvän mielen sarjana. Kaikessa herttaisuudessaan ohjelma sortuu kuitenkin aliarvioimaan sankarinsa. Olisin suonut vanhojen ihmisten kertovan paljon enemmän vaikkapa siitä, miten elämä näyttää jokaiselle myös nurjan puolensa ja miten karikoista voi selvitä. Nyt on ohjattu liikaa hupattamaan ja höpsöttelemään.
Ärtymystä herättää ohjelmantekijöiden tapa kutsua iäkkäitä haastateltavia vain etunimeltä. Elämänviisauksia puhuvat muun muassa Annikki, 95, ja Väinö, 98. Miksi heidät esitellään suurelle yleisölle pikkulasten tavoin pelkillä ristimänimillä?
TUNNUSTAMISEN filosofian mukaan ihminen tunnustetaan arvokkaana vasta silloin, kun häntä kohdellaan arvostavalla tavalla. Tutkija Jari Pirhonen oivalsi soveltaa ajatusta muutaman vuoden takaisessa gerontologian alan väitöskirjassaan.
Vanhoja ihmisiä arvostetaan kyllä symbolisella tasolla, mutta heidän käytännöllinen tunnustamisensa jää helposti puuttumaan. Tällöin vanhat ihmiset muuttuvat persoonina näkymättömiksi. Persoonan tunnustamisen kannalta ratkaisevaa ei ole se, mitä vanhoista ihmisistä ajatellaan tai sanotaan, vaan se, kohdellaanko heitä arvostavasti jokapäiväisessä todellisuudessa, kuten nyt televisio-ohjelmissa.
Puhutellaanko vanhoja ihmisiä etu- ja sukunimellä niin kuin muitakin yhteiskunnan täysikelpoisia jäseniä? Onko ikäihmisillä mahdollisuutta osallistua älyllisiin keskusteluihin vai kelpuutetaanko heidät vain viihdeohjelmien taputtajiksi? Minne kaikki ikääntyneet juontajat häviävät televisiokanavilta?
Aliarvioiminen voi olla ajattelemattomuutta.
VANHOJEN ihmisten aliarvioiminen voi olla tietämättömyyttä tai silkkaa ajattelemattomuutta. Tästä lienee kyse myös Sadan vuoden sankarit -sarjassa. Tekijät sanovat, että he ovat nimenomaan halunneet päästää ääneen sodan kokeneen sukupolven, joka kantaa mukanaan suurta viisautta. Hyvä näinkin, mutta toteutus ontuu.
Sarjan tuottaja Elina kertoi minulle, ettei ollut edes ajatellut nimiasiaa ennen kuin kysyin menettelyn perusteluja. Hänen mielestään sukunimien mainitseminen tekstityksissä ei olisi tuonut lisäarvoa ohjelmalle. Itse pidän ratkaisua hyvin epäkunnioittavana.
Jos Sadan vuoden sankarit palkittaisiin televisioalan Venla-palkinnolla, miltä tekijöistä tuntuisi semmoinen ratkaisu, että julkisuudessa voittajina mainittaisiin Elina, Pertti ja Teppo – keitä sitten lienevätkään? ■ geron.fi
Sadan vuoden sankarit -ohjelman tuottaja on Elina Häkkinen. Käsikirjoittajina ovat olleet myös Pertti Neuvonen ja Teppo Similä.
Arja Hakala
Katsoin ohjelman ”Sadan vuoden sankarit”.
Merkityksellinen televisioon tuotettu sarja.
Kavahdin toimittajan puhuttelua. Teitittelyn puuttumista.
Selkeitä ajatuksia oli näillä sankareilla, sota-aikana eläneillä.
Ihania ihmisiä.
Kiitos teille toimittaja Ari Liimatainen, että otitte esille Sadan vuoden sankarit täällä blogissanne.
Ari Liimatainen
Kiitos kommentistanne! Esimerkiksi Itse asiassa kuultuna -ohjelmasarjan viehätys syntyy juuri haastateltavien arvostamisesta. Teitittely on siinä merkittävässä osassa.
Arja Hakala
Niinpä onkin.
Itse asiassa kuultuna viimeisin katsomani on filosofi Esa Saarinen.
Konstailematon tyyppi. Mielenkiintoinen kerrontatyyli. Sanavalinnat joskus veikeitä.
Ari Liimatainen
Kiitos kommentista. Pitääpä katsoa tuo Esa Saarisen jakso.