Yritän nyt asetella sanani kohtuullisen tarkkaan, koska keskustelu maahanmuutosta on niin räjähdysherkkää. Lähden liikkeelle älypuhelimista. Suomalaisista osa on ollut pöyristyneitä, että tänne tulevilla ihmisillä on puhelin, jolla saa yhteyden internetiin. Se tuohtumus on hölmöä. Eivät puhelimet maksa suuria summia, eikä älypuhelin paljon auta, jos ympärillä käydään sotaa.

Mutta jäädään silti hetkeksi kiinni älypuhelimeen. Se on nimittäin se konkreettinen symboli, joka ainakin minulle kertoo maailman peruuttamattomasta muutoksesta: tieto liikkuu mihin tahansa päin maailmaa hetkessä. Teknologisen muutoksen vuoksi me, liki koko maailma, elämme tavallaan yhtäkkiä samassa todellisuudessa, ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa. Oli se sitten tietokone tai älypuhelin, juuri se kertoo ja näyttää, että jossain muualla – jossain ihan tietyssä paikassa, jonka kuvat ja kadut ja osoitteet ja ihmiset – on kovin kovin erilaista kuin kotimaassa. Toisten mielestä se toinen paikka näyttää mukavalta. Ja niin kuin Ruotsi näytti tehtaineen mukavammalta työttömästä suomalaisesta 50 vuotta sitten, samoin vaikkapa joku kylmä pohjoismaa saattaa näyttää

Siksi globaali muuttoliike on täällä jäädäkseen. Muuttuva tieto siitä, missä päin maailmaa voisi olla parempi suunnitella tulevaisuuttaan, leviää sekunneissa. Yksilöiden toiveet paremmasta saavat heidät liikkeelle, eikä se liike lopu. Meidät suomalaiset tämä on selvästi yllättänyt housut kintuissa. Olemme hämmentyneitä: aluksi äänet toivottivat kaikki tervetulleiksi, mutta nekin ovat nyt hiljentyneet. Onko tulijoita todella noin paljon? Samasta hämmennyksestä kertoo mielestäni myös keskustelun polarisoituminen kysymykseen ”rasisti vai ei-rasisti”.

Ei ole kysymys rasismista, jos kysyn, mitä me voimme vaatia niiltä ihmisiltä, jotka ovat liikkeellä ilman sotatraumoja tai uhkaa omassa kotimaassaan. Minä en ole kieltämässä heitä liikkumasta mihinkään tai tulemasta Suomeen. Me voimme tehdä vaikka lisäbudjetteja, jotta voimme ottaa heitä vastaan ja huolehtia heistä aluksi edes jollakin tavalla.

Mutta jos me kerran maksamme ja huolehdimme, niin eikö meillä ole jonkinlainen oikeus myös vaatia jotain? Ei tietenkään heti, en sitä tarkoita. Mutta ajan kanssa. Voisimmeko me ajatella, että maksaisimme sosiaaliturvaa vaikka kolmen vuoden ajan? Sille ajalle asettaisimme jonkinlaisia vaatimuksia: pitää oppia kieltä sovittu määrä, pitää osallistua kursseille tai tehdä töitä. Ja jos sovitut ehdot eivät täyty, niin tuen maksaminen lopetettaisiin. Tai jos yritystäkään integroitua ei ole ollut ja tulijan kotimaa on jo turvallinen, niin hänet voitaisiin palauttaa.

On ihan selvää, että Suomen pitää aikuistua ja kyetä keskusteluun, jota eivät ohjaa kaikkea vierasta vihaavien ihmisten mielipiteet sen paremmin kuin liian naiivit vaatimukset täysin avoimista rajoista. Siellä jossain välissä on ihmisarvoa kunnioittava keskitie, jossa maahan tulevia kohdellaan ihan niin kuin suomalaisia ja muita kanssaihmisiä pitääkin kohdella: kunnioittaen sillä tavalla, että oikeuksien mukana kulkevat velvollisuudet ja vapauden mukana tulee vastuu.