Jaa, ei, tyhjä, mitähäntähänkinnytvastaisi, poissa

Viime kuukausina eduskunnassa on käsitelty ja pohdittu pariakin omantunnon kysymystä. Toinen on liittynyt samaa sukupuolta olevien mahdollisuuksiin päästä vihille ja toinen on esiin nostettu kysymys siitä, pitäisikö eutanasia laillistaa Suomessa.

Nämä ovat kysymyksiä, joihin vaaditaan kansanedustajilta kantoja ja vastauksia aivan samoin kuin siitä, miten suomalaista yhteiskuntaa pitäisi kehittää taloudellisesti. Sen voin sanoa, että omantunnon kysymykset ovat kaikkein vaikeimpia kysymyksiä. Varsinkin, kun lopulta on usein kyse siitä, että kansanedustajan pitää valita ”jaa vai ei”. Välillä tuntuu hankalalta ottaa noin isoihin kysymyksiin joko-tai-kantaa, asiat kun eivät ole koskaan kovin mustavalkoisia.

Sukupuolineutraali avioliittolaki esimerkiksi on sellainen, josta minulla ei ollut mitään erityistä kantaa tai edes halua ottaa kantaa. En kokenut olleeni lain erityinen kannattaja. Mutta lopulta päätös oli helppo, sillä ajattelen, että ihmisillä on oikeus tehdä mitä heitä huvittaa, jos siitä ei ole muille haittaa. Niinpä kannatin lakia. Se oli kysymyksenä lopulta yksinkertainen.

Eutanasiassa puolestaan sama periaate ja logiikka johtaisi ensimietinnällä tulokseen, että kannatan sitä. Onhan siinäkin kyse siitä, onko ihmisellä oikeus tehdä mitä heitä itseään huvittaa, jos se ei muita vahingoita. Vaan sitten alkaakin tukku jatkokysymyksiä: miten osaamme arvioida, että eutanasiaa pyytävä on itselleen ”normaalissa” kunnossa? Kuka tekee päätöksen, jos ihminen ei itse pysty kommunikoimaan – onko silloin enää kyse ihmisen omasta tahdosta, vaikka se olisi hoitotestamentissa tai muussa kirjoitettu?

Jos olen rehellinen, niin eutanasia on minusta niin monitahoinen kysymys, että mieluiten jättäisin äänestämättä. Tai ehkä puolueiden ryhmäkuri pitäisi olla käytössä myös omantunnon kysymyksissä? Perustettaisiin pieniä työryhmiä, jotka loisivat puolueelle perusteltuja kantoja ja näkemyksiä myös näihin enemmän moraalisiin kysymyksiin. Samallahan kasvaisi äänestäjien kuluttajansuoja, kun tietää, miten puolueen edustajat äänestävät.

Ymmärrän tietysti, että me kansanedustajat saamme palkkamme siitä, että teemme päätöksiä, jotka on jossain vaiheessa pakko tehdä. Rohkenen näin kuitenkin muistuttaa, että olemme vain ihmisiä. Ei kansanedustajallakaan ihan kaikesta voi olla valistunutta näkemystä. Ja lopulta on jopa niin, että he, joilla on kaikkein voimakkaimmat ja selkeimmät näkemykset kaikesta, eivät ehkä ole miettineet ihan jokaista jatkokysymystä. Joskus huudetaan lujaa, jotta monimutkainen asia saadaan näyttämään yksinkertaiselta.

Palautetaan siis epäröinnin kunnia!

Jätä kommentti

*