Tungosta piikkipaikalle

Joka päivä saa lukea uutisia urheilusta – nimittäin negatiivisia uutisia. Jalkapallossa velloivat rahasotkut koko talven. Kuka oli ottanut keneltä ja kuinka paljon lahjuksia. Ilmeisesti miljoonat ovat vaihtaneet omistajaa useammin ja nopeammin kuin minä ehdin vaihtaa valmentajia.
Miten niin jaloon lajiin on pesiytynyt niin paljon kuraa? Yksi syy on rahan määrässä. Ison lajin budjetit ovat valtavia. Luottamustehtävissä olevat joutuvat tai pääsevät tekemisiin näiden miljoonien kanssa.

Kun kisa eri kisojen järjestämisestä on kasvanut massiivisiin mittoihin, joillekin kiusaus on tullut liian suureksi. Kaikista luottamustehtävistä eri liitoissa ei makseta kummoistakaan palkkaa ja vaikka maksettaisiinkin, miljoonien lisätienestit olisivat loppuelämän turva.
Ja koska kyse on selvästi ollut yleisestä käytännöstä, kukaan ei ole edes ajatellut, että siitä voisi jäädä kiinni. Vaan kiinni jäivät ja lisää on varmasti tulossa – toivottavasti syylliset joutuvat katumaan loppuelämänsä. Mutta heidän pahin tekonsa on mielestäni se, että tahraavat urheilun maineen.
Ja jos sen jäljiltä on vielä jotain mainetta ollut jäljellä, lopun vie sitten doping. Siitäkin saadaan lukea päivittäin – nimittäin positiivisia uutisia. Etiopialainen nainen teki huiman MM-ajan kymppitonnilla. Aiemmin tänä vuonna hän oli juossut vain yhden kilpailun.

Sikäläistä antidoping-työtä tekeviltä on annettu jo varoituksia. Mistä enää voi tietää kuka käyttää ja kuka ei? Pian on yleinen käytäntö, että lopullisesti mitalit jaetaan vasta kisojen jälkeen. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Yksi pieni yksityiskohta on häirinnyt minua aina doping-uutisten yhteydessä. En ymmärrä, miltä tuntuu voittaa kisa, kun tietää itse, että on vilpillä voittanut. Eihän se voi olla hyvä tunne. Eihän? Vai eikö se vaivaa siksi, että doping-voittajat ajattelevat kaikkien muidenkin käyttävän ja sikäli kaikki ovat ikään kuin samalla viivalla. (Tai piikkipaikalla.)
Olen läheltä seurannut erään suomalaisen naishiihtäjän harjoittelua ja olen varma, että enempää ei voi harjoitella ja enemmän tosissaan ei voi ottaa. Kuitenkin kaikki suuret kilpailut ovat norjalaisten heiniä. En millään voi uskoa, että he ovat niin paljon parempia.

Ottavat kuulemma astmalääkettä, jotta ei tulisi astmaa – onko kukaan kuullut moista hölynpölyä? Sehän on sama kuin sanoisi, että kipsasin tässä jalkani valmiiksi jos jalka sattuu menemään poikki. Moraali on norjalaisilla aika hellässä.
Pitäisikö olla kaksi sarjaa: doupatut ja puhtaat? No ei pitäisi. Ihmisten kiinnostus vähenee, kun vilppi lisääntyy. Miten yritykset voivat tulevaisuudessa laittaa rahansa urheiluun ja olla varmoja, että heidän maineensa ei mene samantien?
Nämä kaikki sotkut vaikuttavat kaikkeen urheilun rahoitukseen. Yksi asia on varma: suomalaiset eivät käytä dopingia. Senhän näkee tuloksistakin, että puhtaita ovat. Silloin voi antaa anteeksi huonommankin menestyksen – mutta ei kyllä näin huonoa… Tästä ei ole kuin yksi tie – ja se on ylöspäin!

Kommentit

  • Jeppistä

    Hiihtäjistä ja harjoittelusta tuli mieleen yksi seikka minkä Hjallis unohtaa, on nimittäin tämä suomihiihtäjien harrastama ”korkean paikan leiritys”, jota on tarjolla Norjassa valituissa olosuhteissa ympäri vuoden.

    En ole käynyt yliopistossa liikuntatieteitä, mutta pystyn väittämään mutu-tuntumalla, että tämä on yksi osa-alue, jota ei voi olla huomioimatta norjalaisten menestyksessä. Olen myös sillä tavalla pessimistinen liikuntatieteisiin, että käsitän sen olevan ”vain” tutkitulla tavalla havaittuja teesejä optimaaliseen tekemiseen, JOSKIN ei yksi ainoa totuus.
    Jos täkäläiset opetus/valmenusmenetelmät olisivat jotenkin erinomaisia, niin täytyisihän tulosten näkyä? Eikö?

    En väitä tietäväni miten asiat pitäisi tehdä, mutta väitän, että asioita huippukuntoon tekemisessä voisi varmasti tehdä erilailla paremman lopputuloksen saavuttamiseksi.

    Käsittääkseni on tieteellisesti todistettu esim. tietyiltä alueelta afrikkaa alunperin periytyvien yksilöiden lihakset soveltuvan paremmin räjähtävään liikuntasuoritukseen, kuten 100m juoksu. Tietyiltä alueilta periytyville taasen pitkät matkat soveltuisivat paremmin.
    Ehkä tämä teoria tukee näkyviä tuloksia, mutta hiihdossa heitä ei näe sattuneista syistä, mutta ei mennä siihen.

    No mitenkäs pitkä matka menee suomalaisilta? Eipä ole näkynyt menestystä sitten Virénin.
    Uskaltaisin väittää, että kuvitteellisessa tilanteessa nykyhetkessä Virénin ajasta kympillä (27:38.35) silloisessaan kunnossa afrikan miesten vastaavilla harjotteilla lähtisi vielä kymmeniä sekunteja _huomioimatta_ tapahtunutta kaatumista, jolloin jopa nykyinen maailmanennätys 26:17.53 ei olisi mitenkään järjettömän kaukana. Mohamed Farah juoksi Riossa 27:05.17.
    Väitän siis että Suomestakin voisi hyvin olla tällä hetkellä olympiamitalisti 10km juoksussa.

    Kaikki varmaan tietävät, että miehet eivät ole enää yhtä sisuuntuneita ja ulosta kettinkiä, kuin nämä sodan aikana ja jälkeen keski-ikää eläneet. Tuohon yläpuoliseen väittämään 10km juoksuun viitaten väitän myös, että elämä nykyajan länsimaissa on liian mukavaa ja helppoa, jolloin pohjaa huippu-urheiluun on vähäisestä kansastamme vaikea löytää saati jalostaa maailman huipulle. Vallitseva kulttuuri antaa asioihin varmasti oman vaikutuksensa.

    Positiivisena valopilkkuna kuluneen vuoden aikana on nuori Alisa Vainio, jonka tekemisiä tulen seuraamaan suurella mielenkiinnolla. Potentiaalia tässä mimmissä näyttäisi olevan.

    Kaikesta parjaamisesta huolimatta täytyy muistaa, että maailman kärkitaso lajissa kuin lajissa vaatii merkittävää määrää työtä ja oikeanlaista harjoitusta pysyen terveenä.
    Kaikki kunnia urheilijoille joskus niin epäkiitollisessakin ammatissa.

Kommentointi on suljettu.