Taidekokemus voi pysäyttää, kaikki muu häviää. Olen selittämättömän, jopa pyhän äärellä.
Parhaimmmillaan kokemus jättää muistijäljen. Etäisyyden takaa se heijastuu uudella tavalla, muuttaa muotoaan, tulee osaksi minua, kertoo minusta.
Näin kävi minulle katsottuani elokuvan August Rush Netflixistä.
Elokuva valmistui 2007.
Musiikki: Mark Mancinan ja Hans Zimmerin, on saanut kiitettävää palautetta. Raise It Up oli ehdolla Oscar-palkinnon Best Original Song saajaksi. Säveltäjä Mark Mancina sävelsi yksinomaan elokuvan teoksia puolitoista vuotta.
Rooleissa: Freddie Highmore, 11-vuotias orpopoika Evan, Jonathan Rhys Meyers, pojan isä ja irlantilainen kitaristi, joka ei tiedä olevansa isä, mutta ei ole unohtanut rakastamaansa naista, jonka kanssa sai viettää yhden yön, Keri Russell, sellisti ja pojan äiti, joka sai tietää isän kuolinvuoteella, että hänen kuolleeksi luulemansa poika oli adoptoitu.
Elokuva on saanut ristiriitaisen vastaanoton, mutta ketään se ei jätä kylmäksi. Tarina vetoaa tunteisiin, menee alitajuntaan. Musiikki on kaunista, voimakasta, tunteikasta, yhtä tarinan kanssa, palapeli, molemmat täydentävät toisiaan. Järki tulee seuraavana päivänä.
11-vuotias Evan asuu New Yorkissa orpokodissa. Hän kokee olevansa erilainen kuin muut lapset, koska kuulee kaikki ympäristön äänet musiikkina.
Evan uskoo säveltensä kutsuvan vanhemmat, joista ei tiedä mitään, luokseen. Hänen luottamuksensa saamaansa lahjaan, avoimuutensa ottaa uudet haasteet vastaan luottaen, vilpittömän uskonsa ja toivonsa ja sen varaan heittäytymisen, pakenemisen orpokodista, katulapsena elämisen ovat naiivia, mutta siksi koskettavia. Se on lapsen uskoa. Se näkyy katseesta ja hymystä. Jos uskaltaa katsoa, mennä mukaan tunteeseen.
Miten usein me vanhemmat teemme väkivaltaa, kun luulemme tietävämme, mikä on lapsen parasta. Kun isä päättää tyttären seurustelusuhteista ja jopa adoptoi tyttärensä lapsen, kun haluaa edistää musiikillisesti lahjakkaan tytön uraa.
Miten pyyteetöntä auttamisen halua ja välittämistä on tai miten joku toimiessaan auttajan roolissa onkin oman edun kalastelija ja siipeilijä ja miten ne voi erottaa toisistaan?
Miten lapsi meissä ohjaa, jos kuuntelemme ja pysähdymme, ilon ja luovuuden lähteille.
Elokuvan tunnelmat ja musiikki nousevat mieleeni, kun kuljen pitkin rantoja ja valokuvaan. Tuuli ja aallot ovat ajaneet yöpakkasen muodostamat jäälautat kohden maata, rikkoneet ja murskanneet.
Kuuntelen aaltojen rytmittämää musiikkia: helisee, kilisee kuin tiut, ritisee, rätisee, räiskää ja ryskyää, suhisee. Oliko se kaislikko?
Valonsäde lävistää jäälohkareet miljooniksi timanteksi.
Tai kun yöpakkanen on seljättänyt lammen, mutta lampi ei tahdo vielä luopua sulista vesistään. Veden pinta jäätyessään laajentuu, tekee kipeää, kun ei meinaa mahtua pieneen lampeen. Lampi itkee, ulisee, välillä paukkaa ja rytisee, mutta lopulta antaa periksi.
On täysin hiljaista.
Veikko Kastinen
Hienosti kuvaat elokuvan nostattamia tunteita. En itse tiedä elokuvasta mitään. Mutta lasten silmistä, ja katseita voi lukea yllättävän paljon, ikäänkun he olisivat vuosituhannen ikäisiä viisaita vanhuksia. Jokin meissä vaan on että puhutaan samaa kieltä, vaikka lapsi osaisikaan kuuluvaa puhetta.
Tuula Kyyrönen
Miten Veikko on, kun katselet aikaasi taaksepäin, onko kontaktin syntyminen lapseen muuttunut vuosien varrella? Onko niin, että vanhempana on lähempänä ja jos, niin johtuuko se siitä, että malttaa pysähtyä vai onko kyse viisaudesta, kuten sanoit?
Eli silloinhan me tulemme enemmän todeksi, itseksemme!
Veikko Kastinen
Sinäpä Tuula kysymyksen esitit! Aika vaikeaa näin kirjoittamalla vastata. Kyllähän kaikki vanhetessaan muuttuu. Tietysti sitä sanoisi viisastumiseksi. Mutta sanotaan sitä myös vanhenemiseksi ja huonontumiseksi jolloin jää muiden turhuuksien sijaan aikaa keskittyä esim. lasten viisauteen. Hehän ovat todella viisaita ihan sylivauvatkin. Minä olen nauranut Jussi Kuosmasen blogissa guru vastausta kysymykseen Missä ollaan? Ukki sai vastauksen, että tässä. Itsekin kun tuota lasnäoloa harrastajateatterilaisenakin harjoitellut niin Jussin kehitysvammaisen lapsen lapsen vastaus kelpaisi opetukseksi huippu näyttelijöilekkin läsnäolosta. Eli jos vastaukseni olisi: On tullut sen verran viisautta, että kykenee paremmin näkemään muiden ihmisten viisauden.
Tuula Kyyrönen
Viisaita Jussi puhuu. Lapsi opettaa.
Tässä elämistä saamme harjoitella oman elämämme näyttämöllä. Joskus epäilyttää, ettei valmista tule, mutta jospa se samalla kun askel lyhenee myös mieli asettuisi, malttaisi olla vain, lakkaisi suorittamasta.
Maalla jo lapsena piti osallistua talon töihin aina kykyjensä mukaan. Sadepäivinä sai ottaa kirjan ja mennä omaan aittaan. Ropina katossa kuulosti ja kuulostaa edelleenkin musiikilta. Piti saada lupa ”huokaista”.
Oletan, että ahkeroinnin vaatimus on iskostunut osaksi itseäni. Ehkäpä annan uuden vuoden lupauksena luvan itselleni leikkiä ja nautiskella.
Jussi Kuosmanen
Tuula, uskomattoman kauniita nuo kuvasi. Niiden takaa loistaa sama kuin lapsen viattomassa katseessa ja vanhuksen hauraudessa: ikuisuus.
Tuula Kyyrönen
Kiitos Jussi!
Viattomuudesta on kysymys, totta! Koskemattomassa luonnossa, lapsen katseessa, vanhuudessa, Ikuisuus, jopa pyhyys. Usein ne ovat häivähdys, havaittavissa hetken ja sitten ohi.
Hyvää uutta vuotta Sinulle ja kiitos kielellisesti upeista blogeista! Olet ”huutavan ääni korvessa”.