“Ilo kuin auringonsäde pilvien raosta monien harmaiden päivien jälkeen”
runo: Maaria Leinonen
Luistavat ladut, matka etenee kevyesti, en malta lopettaa, kääntyä takaisin. Auringon säteet lämmittävät kasvoja, hanget kimaltelevat tuhansin timantein, valonsäteet luovat penkereiden, puiden, jäälohkareiden, kulkijain varjoja. Katso miten pitkä olen! Vastaantulija hymyilee.
ladut ovat kunnossa
“Ilo kuin räystäsvesien laulu talvipakkasten jälkeen.”
Päivän lämpö sulattaa talojen kattojen ja katujen lumet, yöllä pakkanen jäädyttää komeita tikareita räystäisiin ja ränneihin. Kadut ovat liukkaita. Varo, varo! Ettei käy kuten minulle tai tutulle.
“Ilo kuin ystävän askelet porraspuulla pitkän ikävän jälkeen.”
Lapsenlapset, lapset, sisarukset, ystävät tulevat käymään. Mitähän minä tarjoaisin, mistä ne tykkää. Mieleni askartelee päiviä, on niin mukava touhuta, leipoa, pöyhiä tyynyjä. Odotus, valmistautuminen on jo juhlaa.
Asemalla vastassa, nyt jo näkyy juna suoran päässä, ihan kohta..
Toinen puoli minussa sanoo, että älä rakenna odotuksia, ettet pety. Elä hetkessä. Mutta minkäs tälle päällesi teet, vilkkaalle mielikuvitukselle, innostukselle!
lumienkeli
pumpulin pehmeää lunta, teräksen lujaa jäätä yhdessä
valon leikki
“Ehjä, kirkas, puhdas ilo. Odottamatta ja ilman aihetta! Mistä tämä lahja kun olin jo ehtinyt unohtaa että se on olemassa?”
Olen “Karkauspäivän karkeloissa” lausumassa ystäväni kanssa, iloisia, hyväntuulisia, riemukkaita runoja, välillä kipeämpiä rakkauden ja ihmissuhteiden kiemuroita. Sanat virtaavat lävitseni, se en ole enää minä vaan olen instrumentti, jokin minussa soi. Kuulijoiden ja lausujien tunteet koskettavat toisiaan, ensin hapuillen, tunnustellen, kunnes syttyvät toisiinsa sekoittuen, ilo, suru, rakkaus, lämpö, ikävä.
“Jaksan taas taivaltaa velvollisuuksien takkuisessa viidakossa tämän lahjan kanssa. Pitkään. Kevyemmin.”
Onnen ja ilon hetket ovat tielleni osuneita keitaita, jotka auttavat arjessa taapertamista. Voin kuitenkin vaikuttaa myös itse omaan jaksamiseeni.
Afrikkalainen satu kertoo nuoresta yksinäisestä Nahas miehestä, joka antoi itseään köyhemmälle perheelle sen verran rahaa, että selviytyvät kunnes saavat töitä. Hämmästyneenä hän huomasi istuessaan yksin takkatulen ääressä olevansa onnellinen ja miettivänsä, että auttaminen maailman helpoin tapa tehdä toiset ja itsensä onnelliseksi.
Runo: Maaria Leinonen
