Oman häpeän kätkentä

Vastasatanut lumi peittää likaiset tienvieret

Muisto lapsuudestani:
Odotamme äidin kanssa linja-autoa aurinkoisena loppukesän aamuna, mieleni on odottava ja innostunut, yhteinen päivä äidin kanssa kauppalassa. Ostetaan kouluvaatteita.
Kysyn lörpöttelyni lomassa äidiltäni, mitä naapurin Hilkka täti tarkoitti, kun sanoi, että sinulla on lonkkavika?
Äitini purskahti itkuun ja samassa tuli bussi. Hävetti nousta autoon, kaikki näkivät itkevän äitini, tutut ja tuntemattomat, lapset ja aikuiset. Samalla olin hämmentynyt ja pahoillani, en ymmärtänyt, mitä tein väärin. Häpeää äitini mielen pahoittamisesta olen kantanut tänne saakka.

metsänlaita

Luen Annamari Marttisen kirjaa ”Veljeni vartija”. Kirjan päähenkilö Taru on kantanut häpeää ja syyllisyyttä, vanhempi veli Saku on narkomaani. Lapsena Taru pelkää veljeään, piiloutuu, teininä vihaa sekä Sakua että vanhempiaan, jotka eivät pysty auttamaan, aikuisena hylkää, yrittää unohtaa, elää omaa elämäänsä.

lumisade peittää ja valaisee

lumisade peittää ja valaisee

Kulissit on pidettävä kaikin keinoin kunnossa, vaikka Taru sisimmässään kokee olevansa huono, leimattu, merkitty. Hän taistelee olemassaolon oikeudesta suorittamalla: parhaat arvosanat koulussa, huoliteltu kaunis ja hoikka ulkonäkö, harjoiteltu hymy ja huolettomuus, täydellinen äiti ja vaimo, tarkka ruokavalio, ehdottomasti E-koodit pannassa ja ihmettelee, miksi mikään ei riitä, miksi aamuisin on raskas olo, vaikea käynnistyä, miksi itku on niin lähellä.

luminen metsä

Lapsen syntymä avaa silmät, halun löytää ja kohdata veli, ymmärtää missä kohden elämä meni vikaan.
Taru menee läheiskurssille ja sanoo elämänsä ensimmäisen kerran ääneen: ”Mun veli on narkkari. Mä olen narkkarin pikkusisko” ja pelkää menevänsä kappaleiksi. Ohjaaja kysyy: ”Mitä sinä olet velkaa veljellesi siitä, että hänestä tuli narkomaani, sinusta ei?”

tie

Häpeän tunne on pelottava. Se murskaa koko persoonan, huolella rakennetut suojamuurit. Tuntuu möykyltä, johon on sekoittunut niin monia tunteita, vihaa, syyllisyyttä, arvottomuutta.
Kuitenkin tarvitsen häpeän tunnetta, jotta kasvaisin omaksi itsekseni, olemaan armollinen, hyväksymään keskeneräisyyden.

valoa on

Ammattiauttajat sanovat, että tie paranemiseen alkaa omien tunteiden tunnistamisesta ja tunnustamisesta, näkyväksi tekemisestä vaikka kirjoittaen tai puhuen, itsensä ja omien tarpeiden kuuntelemisesta, anteeksiantamisesta.
Tie on pitkä, elämän mittainen, välillä karikkoinen, mutta yksin ei tarvitse taivaltaa, apua saa pyytää ja antaa.

varjot

Tarvitsemme toisiamme, toteudumme ihmisenä vain sosiaalisissa suhteissa, meille on sisäänrakennettu tarve tehdä hyvää. Aito hymy ja katsekontakti voi tehdä ihmeitä.

Kommentit

  • Veikko Kastinen

    Hyvä Tuula. Minä olen ihmetellyt tätä ihmisen elämää, miksi sitä alkaa ymmärtämään esim. lapsen elämää kun sillä ei ole enää käytännössä merkitystä.
    Lapsihan tarvitsee aina tilanteen oikeaa selittämistä. Lapsi tarvitsee tietää karvaan totuuden vanhempien elämästä. Lapsi arvostaa oikeudenmukaisuutta. Lapsi antaa anteeksi AINA vanhemmilleen.
    Uskon ihmisten hyvyyteen. Mutta kyyninen olen ”hyväntekemiselle” kaikki ei ole ihan sitä miltä se näytää.
    Anteeksi sinun kannattaa antaa itsellesi että otit häpeän kannettavaksesi syyttä suotta.

    • Veikko Kastinen

      Tuohon itselle anteeksiantamiseen vielä että tiedän kuinka vaikeaa sen on. Aina kun tuntuu että nyt pahan asian on antanut anteeksi ja sen käsitellyt niin eikö kohta se jostakin taas ”pamahda” päähän.

  • Tuula Kyyrönen

    Häpeä tekee kipeää ja siksi sitä pyrkii välttämään kaikin keinoin.
    Ja niin se tekee pesän, elää omaa elämäänsä, mädättää ja puhkeaa joko fyysisenä tai psyykkisenä oireiluna ja myöhemmin sairautena.
    Itseään kun ei pääse pakoon.
    Mutta jos suostun kipuun, katsomaan totuutta silmiin, ottamaan armon vastaan, vapaudun elämään omaa elämääni, joksi minut on luotu.

Jätä kommentti

*